Aika kuluu nopeasti, ja vuosi vuodelta nopeammin. Tämä ei liene kenellekään mikään vallankumouksellinen toteamus. Mutta ristiriitaista on se, että vaikka aika nopeutuu, muutosta ympärillä on elämän melskeessä yhä vaikeampi huomata. Ja oman muutoksen huomaaminen on vieläkin vaikeampaa. Tai ehkä oman muutoksen tapauksessa kysymys on enemmän muutoksen hyväksymisestä.

Itselleni ymmärryksen paikka tuli viime viikolla. Kipeytyneet vasen polvi ja lonkka veivät minut lääkäriin asti, ja röntgenkuvien jälkeen näyttää siltä että nivelrikosta on kysymys. Magneettikuva napattiin toissapäivänä, ja huomenna katsellaan sitten ortopedin kanssa mitä tehdään.

Nivelrikko, osteoarthrosis, on yleinen vaiva. Noin puolet yli 50 vuotiaasta Suomalaisesta siitä kärsii, joten mihinkään harvinaiseen saatikka pahamaineiseen seuraan en ole ajautunut. Ja ottaen huomioon sairaushistoriani, voin olla vain onnellinen että tämä on pahimmasta päästä seuraamuksia tähän mennessä. Kop kop.

Silti, harva sana tai tapahtuma on saanut minut tuntemaan itseni oikeasti vanhaksi. Nivelrikko sai.

Alun synkistelyn jälkeen, tuntemus on kuitenkin kääntynyt enemmän positiiviseen suuntaan. Kun henkisesti tuntee itsensä parikymppiseksi, mutta kehossa tuntuu seitsemänkymppiseltä, ristiriita on niin suuri että naurattaa. Ja vaimoa se vasta naurattaakin.

Tämä saattaisi olla se hetki, jolloin voisi aikuistua. Leikit on leikitty, kroppa ei näytä kestävän edes ikämiesjalkapalloa. Joten parempi siis keskittyä jälkikasvun harrastuksiin ja muihin "tärkeämpiin asioihin".

Mutta ei: minä haluan leikkiä! Niin kauan kuin henki minussa pihisee, pidän kiinni lapsesta sisimmässäni. Jos jotakin, tämä uusi tilanne vain lisää tahtoani osoittaa, että kyllä se vanhakin vielä.

Tulen tekemään kaikkeni, että jatkossakin voin nauttia omasta liikkumisesta ja urheilusta.

Tällä hetkellä ongelmallista tosin on, että kipu estää liikunnan. Mutta jos kipua ei saada kuriin, mennään sitten kivun läpi. Opetellaan ja sopeudutaan.

Mikään ei ole ohi, mahdotonta eikä "väärin". Ei missään elämän tilanteessa. Tämä pieni oivallus oli itselleni aika suuri kokemus. Ja siksi se oli myös mielestäni jakamisen arvoinen.

Kuten setäni aina mainitsee, "Voimaa peliin".