Suree, mutta muistaa miltä tuntuu nauraa.

Jumissa, muttei paikallaan.

Sattuu, mutta kuinka kauan?

Taipuu, muttei katkea.

Eteenpäin.

What cannot be denied is, that part of the answer lies within the culture of Islam, giving room for something this horrid to build up. Islam lacks the development and empathy evident in the more evolved religions. Islam and Arab thinking is ruthless, totalitarian and masculine, not much unlike the Middle-Ages in Europe. In a way, what Islam needs is a Renaissance (and a few hundred years).

But the bigger part of the answer is simple greed. And this is the most disgusting part of it all: are these idiots truly so naive that they think their leaders are fighting for religious purposes? Religion is just a way to achieve the real purpose - that of control and power.

With all the natural resources the "homelands of Islam" have had, their economies and well-being within the countries should be at least in line with that of the real civilized world. But there the well being remains the luxury of the few. And this is how these "sheiks and holy leaders" want things to remain. Hence Islam: the most restrictive of all main religions. Nice and "holy" way to justify the luxury of the few at the expence of many.

Isis is no different. The leaders behind have just found yet another way to brainwash desperate minds to take the thinking a couple of steps further. They have found a way to show blame and channel hatred on "infidels" for the sufferings caused by the Islamic system itself. And the puppets just bob their heads and shoot their guns.

Scary thing is, that the set-up serves the purposes of also the traditional Islamic states' leaders. So you will not see true commitment from them to take action. Even if their ideology is the real reason for the unrest.

Even scarier, it would be foolish to think that the situation does not serve the purposes of those in power within the world around. War leaves too much room for profit, either economically or politically. And greed is a powerful enemy against ethics and justice. This is one of the reasons we see world leaders hiding behind rhetorics and bureaucracy, instead of taking true action to solve the situation.

And although within the so called Christianized world religion might no longer bo so evidently used as a motivational tool for achieving greedy goals, greed and selfishness remain. The Western economic thinking - the new religion - is based on the assumption and justification of greed. We all are far from creatures of common good. Still, we are a lightyear ahead of Islam with regards to tolerance and freedom.

But if you see it as a a single belief system issue only, think again. The moment you think your interpretation of Jehova/Allah/God as dictated by any holy book/profet/man makes you somehow better, and people who interpret it any other way your enemies worth killing, is the moment you have lost. Arrogance serves no purpose for mankind.

Religion is only an interpratation and subjective belief of what is unknown. Determining "correctness" here would be like competing on who shouts the quietest. There is nothing absolute in it. So once you start thinking your religion is worth killing for, start with yourself.

It all boils down to the absolutes of tolernce and freedon, the only way for us to evolve as a species. From greed to caring, from confrontation to acceptance.

If anything good arises from the ashes of Paris, I hope it is the fact that Isis has now pushed the balance too far. Hopefully the balance now shifts from greedy economic interests to actually realising a common first step goal of getting rid of this cancer called Isis. Maybe, just maybe, this could act as a catalyst for the next small step in finding common agenda of good globally. And just maybe the next threat to mankind does not arise from within the depths of Islam.

Itselleni ymmärryksen paikka tuli viime viikolla. Kipeytyneet vasen polvi ja lonkka veivät minut lääkäriin asti, ja röntgenkuvien jälkeen näyttää siltä että nivelrikosta on kysymys. Magneettikuva napattiin toissapäivänä, ja huomenna katsellaan sitten ortopedin kanssa mitä tehdään.

Nivelrikko, osteoarthrosis, on yleinen vaiva. Noin puolet yli 50 vuotiaasta Suomalaisesta siitä kärsii, joten mihinkään harvinaiseen saatikka pahamaineiseen seuraan en ole ajautunut. Ja ottaen huomioon sairaushistoriani, voin olla vain onnellinen että tämä on pahimmasta päästä seuraamuksia tähän mennessä. Kop kop.

Silti, harva sana tai tapahtuma on saanut minut tuntemaan itseni oikeasti vanhaksi. Nivelrikko sai.

Alun synkistelyn jälkeen, tuntemus on kuitenkin kääntynyt enemmän positiiviseen suuntaan. Kun henkisesti tuntee itsensä parikymppiseksi, mutta kehossa tuntuu seitsemänkymppiseltä, ristiriita on niin suuri että naurattaa. Ja vaimoa se vasta naurattaakin.

Tämä saattaisi olla se hetki, jolloin voisi aikuistua. Leikit on leikitty, kroppa ei näytä kestävän edes ikämiesjalkapalloa. Joten parempi siis keskittyä jälkikasvun harrastuksiin ja muihin "tärkeämpiin asioihin".

Mutta ei: minä haluan leikkiä! Niin kauan kuin henki minussa pihisee, pidän kiinni lapsesta sisimmässäni. Jos jotakin, tämä uusi tilanne vain lisää tahtoani osoittaa, että kyllä se vanhakin vielä.

Tulen tekemään kaikkeni, että jatkossakin voin nauttia omasta liikkumisesta ja urheilusta.

Tällä hetkellä ongelmallista tosin on, että kipu estää liikunnan. Mutta jos kipua ei saada kuriin, mennään sitten kivun läpi. Opetellaan ja sopeudutaan.

Mikään ei ole ohi, mahdotonta eikä "väärin". Ei missään elämän tilanteessa. Tämä pieni oivallus oli itselleni aika suuri kokemus. Ja siksi se oli myös mielestäni jakamisen arvoinen.

Kuten setäni aina mainitsee, "Voimaa peliin".

Viimeisin kirjoitukseni tänne näytti olevan kahden ja puolen vuoden takaa, ja se tosiaan taitaa olla viimeisin omasta tahdostani kummunnut kirjoitus. Olen kaivannut kirjoittamista, miettinyt monesti miten paljon kirjoitettavaa sitä olisikin. Mutta tahdosta tekoihin on pitkä matka.

Nyt kokeilen taas. Sormet tapailevat kirjaimia ujosti, vähän väkinäisesti. Mutta sana toisensa jälkeen ilmestyy ruutuun, ja se tuntuu aidosti hyvältä. Mitä olen odottanut? Mikä on vienyt minut pois täältä tai muista mahdollisista tilanteista joissa voisin luoda kirjaimista sanoja, sanoista laajempia tarkoituksia?

Kiire, ajan puute, on aina helppo tekosyy. Tosiasiassa muutaman lauseen kirjoittamiseen ei mene muutamaa minuuttia kauemmin. Selitys ei kelpaa.

Ei sanottavaa? Helppo uskoa, mutta vielä vaarallisempi tekosyy kuin ajan puute. Ensinnäkin, kaikki mitä paperille saa laitettua, on luovuutta. Ja luovuus on - tai ainakin sen pitäisi olla - itseisarvo. Se on osa, tärkeä osa, ihmisyyttä. Toiseksi, kirjoittaja itse ei ole ainoa joka määrittää kirjoituksen arvon. Jos on mahdollisuus, että joku jopa lukee luomasi tekstin, on aina mahdollista että teksti myös merkitsee jotain enemmän. Kolmanneksi, kuten sanoin, ajatuksissani olen kirjoittanut paljon. Ja jos nuo ajatukset saisi oikeasti jäsenneltyä ulos, siitä ei olisi kuin hyötyä. Ajatuksista voisi syntyä jotakin suurempaa. Se antaisi uuden perspektiivin, kenties ajatuksilla olisi mahdollisuus materialisoitua. Ehkä ne saisivat aikaan jopa tekoja, muutoksen?

Eli ei, turha yrittää kaunistella totuutta. Laiskuus ja välinpitämättömyys tämän on aikaan saanut. Miten helposti sitä turtuu omille ajatuksilleen, miten välinpitämättömästi niihin suhtautuu ja antaa selitysten olla totuue! Minun jos kenen tulisi tietää paremmin. Jos rehellisesti peilaa omia ajatuksiaan, ja mikäli tarkoitusperät ovat puhtaat, tekstin pitäisi antaa virrata ja näyttää voimansa tai voimattomuutensa! Jo sillä syyllä mikä tahansa kirjoitus on perusteltu ja kirjoituksen arvoinen.

Esimerkkinä toimii erinomaisesti tämä kirjoitus! Mitä moskaa! Pohdintaa ilman merkitystä! Ja silti, minulle se tuntuu hyvältä. Tärkeältä. Sanat vain tulevat jostain ja hymy leviää huulilleni. Jotain menetettyä on tullut takaisin, jotain hukattua on löytynyt.

Sanoja sanojen vuoksi, tämän kerran. Kenties tulevaisuudessa jotain muuta.

Ainakin olen taas antanut sanoille mahdollisuuden!

PS: Voin hyvin. Normaalia elämää ylä- ja alamäkineen. :-)

Mutta kenties paras heitto oli eilinen lääkärikäynti: "Pikkuveli", sanoi Senja, kun monitoriin katsoi. Ja niimpä niin, vehkeethän siellä näkyivät. Pikkuveljen syntymään tosin on vielä yli viisi kuukautta, mutta parasta on että se tiedostetaan isosiskon ominaisuudessa. Hienoa on myös se, että äidin pahoinvoinnit on poissa, eikä hormoonimyrskyistä ole vähään aikaan kuulunut yhtään mitään.

Ja Senja voi hyvin. Kaksi päivää viikossa menee tarhassa leikkien. Ja vaikka kielimuri onkin melkoinen, ei se hidasta intoa. Varsinkin kun nyt on opittu siellä myös nukkumaan päiväunet, eikä isän tarvitse kesken päivän lähteä lopen uupunutta tyttöä tarhasta noutamaan. Hymy tytöllä on edelleen herkässä, juttua piisaa, tanssi maistuu, ja pari omaa lauluakin on jo sävelletty. Aikamoinen pakkaus, uskokaa vain...

Ja tämän perheen paluu Suomeen on jo niin lähellä; enää 7 viikkoa, ja sitten ollaan omiemme parissa. Kokemus Sveitsissä on ollut antoisa, mutta kotiin on mahtava tulla. Suomi on hieno maa! Ja Suomalaiset omassa vaatimattomuudessaan, tasa-arvoisuudessaan ja rehellisyydessään ylivertaisia. Ainakin näin Suomalaiselle... ;-)

Oli miten oli, koto-Suomessa haluamme lastemme kasvavan. Ja sinne itsekin haluamme juurtua.

Juurtumista edesauttanee melkoisesti rakenteilla oleva talo. Tai no, pienten "yllättävien ongelmien" ansiosta talo ei taida ennen kevättä nousta. Eikä ainakaan budjetissa. Ihme ja kumma; me emme sittenkään olleet ensimmäisiä joilla rakennusprojekti sujuisi ilman ongelmia toimittajien kanssa ja vieläpä budjetissa... No, talo kyllä nousee ennemmin tai myöhemmin. Tai siis myöhemmin.

Eli hyvää kuuluu. Terveyttä riittää, jopa yli 5 liikakilon verran. Talvi tekee alpeille tuloaan, ja säät ovat aurinkoisia. Maisemat ovat vertaansa vailla, ja vieraita on riittänyt ihan viime viikoille asti. Ja riittää vielä uudeksivuodeksikin.

Kaiken kaikkiaan koti-isän kokemus on ollut hieno. Raskas mutta korvaamattoman arvokas. Mutta kyllä täytyy myöntää, että paluu töihin tulee osuvaan paikkaan... Silti, toivon todellakin, että seuraavan muksun kanssa voin tehdä jotakin samanlaista. Tosin, vähän lyhyemmän aikaa. No sen näyttää aika.

Jouluksi tämä perhe suuntaa Italian Alpeille Courmayeriiin. Rento Joulu hotellissa edessä, ilman hosumista ja stressiä. Noita retkiä tullee vatmasti ikävä sitten joskun. Niitä päiviä odotellessa, riemukkaita jouluja ja joulunodotuksia sinne maailman parhaaseen maahan! :-)

...ja niin edelleen: meriselityksiä kaikki tyynni. Tiedän että blogiani on alusat asti seurannut joukko ihmisiä. Ihmisiä jotka lukemalla blogia, jotkut jopa kommentoimalla kirjoituksiani, ovat toivoneet minulle hyvää, sekä jännittäneet yhden ihmisparan kohtaloa. Vaikka kuinka olenkin pitänyt blogia itseäni varten, olen myös tilivelvollinen niille jotka ovat eläneet tarinaa kanssani.

Eli, ymmärrän että jotakin viestiä minun olisi pitänyt tännekin laittaa. Niille joille blogi on minuun ainoa kosketuspinta olen siten velkaa anteeksipyynnön. Ei, ei siksi etten ole kirjoittanut kuulumisia, vaan siksi että en ole ilmoittanut olevani kirjoittamatta.

Tässä ehkä onkin koko hiljaisuuden juuri: haluan pitää blogin auki, koska haluaisin kovasti kirjoittaa (ja jos vielä kirjoituksia joku lukeekin...!). Mutta aika ei tunnu antavan myöden. Ja jos aika antaisikin myöden, blogi tuntuu yhtäkkiä vieraalta, kaukaiselta. Sanoja ei tule, tai ne tuntuvat niin väkinäisiltä.

Oli miten oli, vilpittömät pahoittelut.

Mutta täällä voidaan hyvin. Senja Karppi, 1 vuotta 3 kk, kävelee, hymyilee, nauraa ja leikkii, syö hyvin, kasvaa ja kaunistuu. Iloinen ja naurava lapsi. Äidin temperamentti - hyvä Senjalle, pelottavaa isälle.

Pekka Karppi 37 vuotta 8 kk, syö, hoitaa lasta ja siivoaa. Lihonnut Sveitsissä 5 kiloa. Nauttii vieraista (kiitos kaikille tänne asti vierailuille tulleillt) sekä Sveitsin upeasta ilmastosta ja maisemista. Harrastuksena talon "etärakennuttaminen" Helsinkiin - Pelottavaa itselle.

Jutta Karppi, aina 25 vuotta (max). Tekee kovasti töitä Novartiksen piikkiin, ja nauttii samoin vierailijoista ja matkustamisesta.

Eli, kovin normaalia perhe-elämää, kovin erilaisissa puitteissa. Kulttuurishokki oli kovempi kuin koskaan aikaisemmin ulkomaille muutettaessa, mutta samaa elämää se täälläkin näyttää olevan pikkaisen erilaisilla mausteilla. Mutta ne mausteet on joskus ihan kivojakin: Alpit, kaikkien paikkojen läheisyys (esim. Pariisi 4 h, Nizza 3 h...), ilmasto. Lopputulema on, että kaikista vaikeuksista huolimatta olisi kovasti jäänyt mietityttämään jos reissu olisi jäänyt tekemättä.

Siispä, pari vuotta(?) täällä ja sitten kotiin omien pariin. Toivottavasti silloin on uusi talo pystyssä notta on paikka missä asustella.

Sitä odotellessa tulen todennäköisesti päivittämään blogia vain verkkaiseen tapaan, joten jos jotakuta kiinnostaa saada enemmän infoa meikäläisten seikkailuista reikäjuuston maassa, kannattaa laittaa viestiä minulle Facebookin kautta - meillä on siellä "Karpit lost in Geneve" -ryhmä joka on salainen

Kun laiva pysähtyi olimme keskellä aavaa merta luodolla, jonka keskellä oli suuri kivinen torni. Bengtskärin majakaksi kuulin jonkun sitä kutsuvan. Isän olkapäillä oli jännittävää nousta ylös torniin, vaikka isä puuskuttikin kovasti jo puolessa välissä, muistaakseni 125 portaan jälkeen. Tässä vaiheesa myös äidin kasvoille oli palannut väri, minkä johdosta minun ei tarvinnut huolestua. Äiti ja isä olivat kovin innoissaan paikasta. Olihan se ihan ok, mutta silti päätin ottaa tirsat. Ei siellä paljon leluja näkynyt, eikä se tornikaan päästänyt mitään ääniä.

Kun taasen heräsin olimme jo autossa matkalla kotiin. Kiva niin, sillä kotona olo onkin viime aikoina jäänyt vähemmälle. Neljä ja puoli kuukautta olen nyt ihmetellyt maailman menoa, ja menoa sekä ihmeteltävää on riittänyt. Tallinna, Kanaria, Ruovesi, Sivakkavaara, ym., ja nyt viimeisenä Hanko & Bengtskär. Tosi kivaa matkustaminen on ollut, vaikka todennäköisesti se on ollut mahdollista vain sen takia, että minä olen ollut äidille ja isälle niin ihana. Reissutytöksi ovat minut ristinneet . Ihan kiva, mutta Senja minä oikeasti olen.

Pikkuserkkukin minulle syntyi. Kummitätini ja -setäni ensimmäinen muksu, joka kulkee työnimellä "Martti". Se on tosi söpö. Meistä tulee tosi hyvät ystävät, vaikka se onkin vähän nuori.

Joskus minua väsyttää öisin niin paljon, etten malta herätä kuin kerran syömään. Jos näin käy, jostain syystä isä ja äiti ovat tosi virkeän oloisia seuraavana aamuna, ja se on kyllä kiva juttu. Ei siinä auta kuin hymyillä niiden löperteleville naamoille, kun ne jotenkin on kuitenkin aika söpöjä. Joskus jopa naurettavia. On se kumma: kun nauran niille päin näköä, ne vaan innostuu enemmän, minkä johdosta mä en kerta kaikkiaan voi muuta kuin nauraa entistä kovempaa.

Pari viikkoa sitten sain ensimmäistä kertaa jotakin mössöä suuhuni. Se maistui makealta, mutta ihan erilaiselta kuin maito. "Päärynää", sössötti äiti. Mitäköhän sekin lienee? Nyt erilaisia mössöjä tungetaan meikäläisen suuhun joka päivä enemmän tai vähemmän. Suurin osa menee hyvin kurkusta alas, mutta jossakin vaiheessa tulee toppi, jonka jälkeen on parempi vain sylkäistä mössö ulos. Yleensä se lusikointi loppuu viimeistään siinä vaiheessa, kun meikäläisellä on sieraimet ja silmäkulmat mönjässä.

Uimassakin ollaan käyty. Siellä on paljon kavereita, ja me kaikki ollaan ihan innoissaan. Vedessä on kiva läiskytellä ja kuunnella aikuisten hölmöjä lauluja. Sukeltaminen on tosi jännää, vaikka minulta se menee jo aika rutiinilla. Nimi taitaa velvoittaa...

Mutta maalla liikkuminen on hankala juttu! Nykyisin pääsen kyllä hyvin lähtökuoppiin kääntymällä mahalleni, mutta jotenkin sitä ei vain pääse eteenpäin vaikka kuinka potkii, ähisee ja yrittää. Pikkuhiljaa mä ymmärrän kyllä miten ne kädet ja jalat toimii, joten ei se taida kovin paljoa kärsivällisyyttä meikäläisen osalta vaatia kun tästä liikkeelle pääsen. Saas sitten nähdä äipän ja iskän ilmeet!

Näin ensimmäisten kuukausien jälkeen olen todennut että tämä maailma on aika mukava paikka. Ei sitä voi oikein muuta kuin hymyillä koko ajan. Tosin, joskus jos oikein on nälkä tai väsyttää, pitää äitiä tai isää vähän muistuttaa että "Hei! Nyt sitä ruokaa vähän äkkiä!". Tai että "Hei! Nyt sitä tuuditusta ja vähän äkkiä!" Ihan ne eivät vielä ymmärrä aina kumpaa tarkoitan, mutta kun huutaa lujempaa, ne yleensä ymmärtää yskän.

Tällaista tänne Karppien maailmaan kuuluu. Joka päivä minä opin tosi paljon juttuja, ja niin noi iskä ja äippäkin päivä päivältä ymmärtää minua paremmin. Mahtava meno!

Joskus mietin missä olisin, jos tilanteet olisivat menneet suunnitelmien mukaan. Joka kerta mietinnän lopputulos on sama: aivan sama. Nyt olen tässä, hengitän. Rakastamani naisen kanssa, oma lapsi sylissäni. Aikaisempi suorittaminen ei ole tipotiessään, mutta nyt se on taka-alalla. Teen asioita koska haluan, en siksi että haluan tekemisilläni jotain todistaa. Itselleni tai muille.

Ero on suuri. Vaikutus valtaisa. Ymmärrän paremmin oman rajallisuuteni, mutta samalla tiedän, että suurin rajoitteeni olen minä itse. Tässä sitä onkin pähkinää purtavaksi loppuelämän verran. Mutta se onkin hieno pähkinä ja hieno elämä. Minun ainoani. ;-)

**

Perjantaina aloitin ensimmäisen lomani kolmeen vuoteen. (Jos joku väittää, että sairasloma on lomaa, pyydän kokeilemaan pari vuotta itse...) Suunnitelmissa on viikko Kanarialla, muutama päivä mökillä ja golfia kavereiden kanssa.

Taivaallista. Tuntuu kuin en koskaan aikaisemmin lomalla olisi ollutkaan.

Keskiviikon aamulähtö Kanarialle jännittää kuin kyseessä olisi elämäni ensimmäinen ulkomaanmatka. Ei se ole. Tai eksoottinen kokemusreissu. Ei se ole sitäkään. Mutta kyseessä on oman perheeni ensimmäinen yhteinen matka. Kokemuksineen ja haasteineen.

Neljäkuinen tyttäreni tuskin tulee muistamaan tietoisesti koko matkaa, mutta tiedostamisella on loppujen lopuksi varsin vähän tekemistä todellisen - tunteen - kanssa. Ja tiedän, että tunnetasolla Senja tulee muistamaan matkan koko ikänsä. Ja se on jotakin mikä tekee tästä matkasta moninkerroin hienompaa kuin mikään aikaisempi matka.

Kun tunne toimii, kaikki muukin toimii. Ja nyt se toimii. Olen lomalla. :-)

Tytär kasvaa ja muuttuu joka päivä. Joka hetki on ainutlaatuinen, ja näistä hetkistä on uskomattoman haikeaa päästää irti. Kiintymys kasvaa yhdessä lapsen kanssa, kolmanteen potenssiin korotettuna. Jos aikaisemmin oli epäilyksiä siitä, mitä lapsi tuo tullessaan, nyt epäilykset ovat karisseet ainakin siltä osin, tuoko oma tytär omaan tunneskaalaan mitään muuta kuin huolta ja vastuuta.

En ole ikinä kokenut mitään yhtä ylitsevuotavaa kuin sen tunteen, kun Senjaa katson. Hymyilevään suuhun, itkeviin silmiin, sekaisiin hiuksiin, nukkuvaan tyttäreeni. Yhteys on jotakin niin voimakasta, että sen käsittämiseen tarvitsee todennäköisesti olla isä tai äiti. Ainakin itselleni tämä oli odottamatonta. Ja tunne vain tuntuu kasvavan.

Liikaa en halua romantisoida. Senja on jo nyt tuonut paljon haasteita mukanaan. Mutta tunnetasolla ymmärrän vasta nyt, miten fantastista on olla isä - kaikista tulevista vaikeuksista huolimatta. Vähän sama kuin se, kun ymmärsin että minulla on maailman paras nainen vierelläni, nykyinen vaimoni - kaikista menneistä ja tulevista vaikuksista huolimatta. (Ja samalla, tunne ei ole siellä päinkään. ;-)

Tällä hetkellä Senja on juuri nukahtanut kehtoonsa. Ensimmäinen vauvauinti on takana, ja pienen kitinän jälkeen äiti sai tytön nukahtamaan. Pientä kitinää on ilmassa silloin tällöin, mutta kokonaisuudessaan Senja tuntuu olevan ns. helppo vauva. Koska onneksemme äidin temperamentti on periytynyt taas yhden sukupolven alaspäin, odotettavissa on että helppoudesta on nautittava nyt. ;-)

Omalta osaltani tuntuu, että olen pitkästä aikaa taas päässyt sinuiksi itseni kanssa. Harhakuvitelmia tunteen kestävyydestä minulla ei ole. Mutta tiedän paikkani ja tarkoitukseni tänään, tällä hetkellä. Ja loppupeleissä, onko muilla hetkillä niin merkitystä?

Pappina toimi Jukka Holopainen Puistolan seurakunnasta. Huumorintajuinen ja lapsirakas mies, jolla sana ja hymy olivat hallussa. Tilaisuus oli kaunis ja iloinen.

Ja se nimi. Isän ja äidin sopimuksen perusteella kukaan ei tiennyt nimeä etukäteen. Ja tämä piti loppuun asti. Kerrankin meillä pysyi joku asia salassa! Ennen syntymää "valitsimme" nimen Säde Helinä. Mutta syystä tai toisesta - kenties lapsen varsin merkittävien poskien - keijumaailmaan viittaava nimi ei oikein sopinutkaan. 

Ensimmäinen nimi sattui silmään kalenterista (24. tammikuuta): Senja. Se tuntui oikealta. Suomalainen versio kreikankielisestä nimestä Xenia. Perimmäinen merkitys lienee kreikkalainen "vieraanvaraisuuden" konsepti. Aika näyttää onko nimi enne. :-)

Toinen nimi, Elisabeth, on puolestaan edesmeenneen äitini Elisabetin peruja. Hänen perintönsä jatkaa nyt Senjan myötä eteenpäin.

Kaste on siis vahvistanut päivänsäteemme nimeksi Senja Elisabeth Karppi. S Karppi, SE Karppi, Kanja Serppi. (Ainakin "helpompi" nimi kuin isällä - PA Karppi, Kakka Perppi) ;-)

Työnimi Boltsista luopuminen tuntuu haikealta. Boltsista Senja Elisabethiin on pitkä matka. Siihen mahtuu tarina jos toinenkin. Mutta tyttö itse on vielä tauluna tyhjä. Ilolla otan sen vastuun kannettavakseni, että annan tauluun oman rakkauteni ja lämpöni, omat ajatukseni ja tukeni. Kaikkeni. Olkoon siinä raamit ja työvälineet. Värit, tyyli ja sisältö löytynevät tytöstä itsestään. Vaikka salaa toivonkin että hän antaa minun olla mukana myös värittämässä... ;-)