8.9.

Eilen (lauantaina) tapahtui paljon, minkä huomasi kyllä "viretilassakin".

Osasto muutti aamupäivän aikana takaisin omaan osoitteeseensa, ja sain kunnian olla ensimmäinen potilas puhditetulla kotiosastollamme 141. Sain jopa valita oman huoneeni ja sieltä pedin; valitsin tutun huoneen (3), mutta vaihdoin "ikkunapaikalle". Kavereita huoneessa ei ole, mutta lupasivat sunnuntaina sellaisen saapuvan...

Päivä kului mukavasti; melkein joka hetki oli vieraita, ja hyvin jaksoin koko päivän. Paljon tulee aina naurettua kun vieraita on paikalla, mikä on tosi hienoa. Nauru pidentää ikää... ;-) Vieraita kävi jopa niin paljon, etten ehtinyt edes blogia päivittämään (vaikka kyllä melko pitkälle pääsinkin)...

Hoitorintamalla ei tapahtunut mitään kummempaa, mutta päätin pärjätä ilman tippaa. Toki antibiootit tiputettiin normaaliin tapaan, ja sain myös trombosyyttejä, mutta näitä periodeja lukuunottamatta olin irti tipasta. Rohkea päätös sinänsä, koska se tarkoittaa että pitää juoda paljon, mutta olo oli niin hyvä että siinä ei tullut ongelmia. Neste kulkee - sisään ja ulos.

Samoin, niille joita kiinnostaa, "numero 2" -ongelmia ei tällä jaksolla ole pieniä alkulöysiä lukuunottamatta esiintynyt. Syön hyvin - lauantaina jopa pitsaa. Toivoa sopii, että hyvä vire jatkuu koko matalasoluvaiheen ajan.

Fyysisesti ottaen hoito etenee siis erinomaisesti. Ja kuten sanottua, päivä oli fiiliksenkin osalta hyvä.

9.9.

Tänään (sunnuntai) touhu on muuten jatkunut samanlaisena, mutta mieli on melko matala. Kunhan ei nyt pahemmin alkaisi masentamaan, mutta kyllä nämä seinät kaatuvat päälle. Poljin kuntopyörääkin (10 minuuttia), mutta ei oikein uskalla hikoilemaan ryhtyä kun soluarvot ovat niin matalat.

Liikunta on yksi niistä asioista joita kaipaan eniten. On se sitten missä muodossa tahansa. Päätös: konsultoin fysioterapeutin kanssa itselleni liikuntaohjelmat hoidon eri vaiheisiin, josko siitä saisi vähän sisältöä päiviin.

Hoitaja varoitteli tänään, että ilman "kasvutekijää" (aine, jolla keinotekoisesti käynnistetään luuydin - ensimmäisellä hoitojaksolla sellaista sain seitsemäntenä nollasolupäivänä) matalasoluvaihe saattaa venähtää. Hänen pahin muistikuvansa on 42 päivän mittainen matalasoluvaihe...

En voi sille mitään, etten saa itseäni asennoitumaan "lisäpäivien" varalle. Totta puhuen, tuolla mentaalipuolella olisi paljon parantamisen varaa tämän osalta: tiedän että joudun käymään läpi pitkiäkin sairaalajaksoja, mutta niiden hyväksyminen on vaikeaa.

Oikeastaan ongelma taitaa olla siinä, etten ole hyväksynyt koko sairauttani. Mieli mustuu päivä päivältä enemmän, vaikka vointini on "loistava". Itku ei ole koskaan kaukana, vaikka sille ei sinänsä ole mitään syytä. Taitaa olla niin, etten ole käynyt vielä tarpeeksi syvällä, mutta kovin paljon pohjemmalle ei haluaisi enää vajota.

Kaikki tuntuu melko merkityksettömältä, enkä saa itselleni todellista taistelumieltä päälle. Osa siitä johtuu varmasti siitä, että en tunne itseäni sairaaksi, vain hiukan heikoksi. Oli miten oli, jotenkin tässä nyt pitäisi piristyä.

Pelkoa sairaudestani en tunne, mutta yleinen pelko tulevaisuudesta jäytää: mitä sairauden jälkeen? Kuinka kerätä palaset ja jatkaa eteenpäin normaalisti? En ole ensimmäinen enkä viimeinen (parantunut?) sairas joka näitä ajattelee, joten kai jonkinlaista opastusta tähänkin aikanaan saa, mutta pointti on se, ettei tällaisiin ajatuksiin saisi edes käyttää energiaa. Ja minä kun pidin itseäni ihmisenä joka osaa elää hetkessä... :-)

Nyt loppuu tämä itkuvirsi. Huomenna uusi, parempi päivä. :-)