Alkuilta:

Iestie 3 d, keskiviikko klo 16:30. Edessä vanhan työnanatajani järjestämä sijoitusilta, minne minut on - vahingossa tai ei - kutsuttu asiakkaana. En voinut kieltäytyä kutsusta, vaan pakkohan se on mennä katsomaan, miltä tuohu näyttää, nyt ensimmäistä kertaa aidosti asiakkaan silmin katsottuna.

Koska kyseessä on sijoitusilta, en kehtaa mennä paikalle lököfarkuissa ja hupparissa. Kompromissina laitan päälleni pikkutakin ja hiukan siistimmät farkut. Ajan paikalle kiireettä, ja ehdin vielä käydä Manskun Claes Ohlsonissa ostamassa uudet palovaroittimet kotiin ennen kuin kävelen Rake-saliin tilaisuuteen.

Paikalla olevien keski-ikä on lähellä 60, mikä olikin oletettua. Mielessä käyn läpi heti ideoita, miten järjestää sellaisia tilaisuuksia, mitkä kiinnostaisivat myös nuorempia joilla sijoituksia jo on. Niinkin monen työvuoden jälkeen on vaikea olla tilaisuudessa "vain" asiakkaana; joudun oikein pakottamaan itseni siihen.
Paikka on tupaten täynnä väkeä, ja huolestun koska minun ei kuuluisi olla paikoissa missä ihmisiä on paljon. Hakeudun mahdollisimman syrjäiseen paikkaan taakse, ja kohtapuoliin tilaisuus jo avataankin. Ohjelmassa on konsernin Nokia-analyytikon näkemykset, jonka jälkeen lavalle astuu entinen pomoni kertomaan sijoitusmarkkinoiden näkymistä laajemmin. Tunnen outoa mielihyvää (ylpeyttä?) kahdesta syystä: 1) entisen pomoni esitys on hyvä, ja se näyttää kiinnostavan asiakkaita enemmän kuin varsin perusteellinen (mutta liian pikkutarkka) selvitys Nokian nykytilasta, ja 2) osa ex-pomoni käyttämästä esitysmateriaalista on samaa, mitä itse olen ollut aikanani kehittämässä ja tuottamassa.

Kun puheenvuorot on pidetty, pakotan itseni poistumaan lähes välittömästi paikalta. Valitettavasti liian suuri tungos estää minua jäämästä vaihtamaan edes kuulumisia vanhojen tuttujen kanssa. Oli ylipäätään riski saapua paikalle, mutta en voinut vastustaa kiusausta kun kutsukortti saapui.

Loppuilta:

Suuntaan auton ystäväni luokse, jossa turisemme niitä näitä. Kohta minun on kuitenkin suunnattava kotiin, koska iltalääkkeet on ottamatta. Poistuessani kaverin kämpiltä huomaan huolestuttavasti, että kotiavaimiani ei löydy taskuistani - farkun taskut pullottavat tyhjyyttään, samoin kuin takin taskut ja povarit. Ja Jutta on Levillä. Hmm.

Hahaa, olemme juuri antaneet serkulleni vara-avaimet... ...mutta hän on lentokoneessa matkalla Vancouveriin. Onneksi serkun avopuoliso on kotona. Kun saavun paikalle, joudumme kuitenkin toetamaan, että serkku on onnistunut erittäin hyvin piilottamaan avaimet. Helpotus on suuri, kun ne viimein löytyvät.

Hurautan tyytyväisenä kotipihaan vain havaitakseni että avaimet eivät ole meidän lukon avaimet! Kenen helkkarin avaimet minulla sitten on kädessäni? Serkkuni luota ei muita avaimia enää löydy.

"Lääkkeet on saatava, yösija kyllä löytyy", ajatelen. Ainoa vaihtoehtoni on nöyrtyä varsin mielenkiintoiseen (mutta hauskaan) puhelinkeskusteluun entisen osastoni hoitajan kanssa, ja noutaa illan ja tulevan aamun lääkkeet Meilahdesta. Yhtä lääkkeistäni ei edes löydy tältä osastolta, joten marssin toiselle osastolle ja piristän siellä olevien yöhoitajien iltaa kertaamalla tarinani.

Siinä turistessani käteni käyvät pikkutakkini oikeassa taskussa. Ei helvetti, omat avaimethan ne siellä kilisevät... En kehtaa tätä tunnustaa, vaan otan mukisematta vastaan "tarvittavat" lääkeannokset, ja poistun pokka pitäen paikalta.

Kotiin ajaessani päätän maanantain lääkärintarkastuksessa ottaa puheeksi kortisonilääkitykseni määrän...