Taas siis uusi tilanne edessä. Lupaavasti alkanut toipuminen murentui viikossa totaalisesti takaisin nolliin. Sen kanssa painiminen on pistänyt mielen matalaksi. Eikö tämä lopu koskaan?

Hyviäkin uutisia (joita ei tosin tarvittaisi jos tätä uutta paskaa ei olisi kaatunut taas korikaupalla niskaan) tosin tilanteessani nyt on: tulehdusarvot ovat laskusuuntaiset toista päivää, kortisonihoito on tiputtanut kuumeen ja palauttanut ruokahalun, yleinen vointi on kohtuullisen hyvä - jaksan jo istua ja liikuskella - ja olo ei ole niin epätoivoinen.

Mutta silti; epätoivo on syvemmässä kuin koskaan. On taas monta kertaa vaikeampaa uskoa parempaan huomiseen ja siihen että tästä vielä hyvä tulee. Merkit toipumisesta kun voivat valitettavasti olla täyttä lantaa, joka paljastuu sitten yhdessä hetkessä.

Toivon hartaasti, että tulevasuudessa kaltaiseni sekasikiöt pystytään karsimaan pois jo ennen syntymää, ettei turhaa kärsimystä aiheudu kenellekään itselle tai etenkään läheiselle.

Pari katkeraa sanaa olisi sanottavana myös "korkeammista voimista", mutta jätetään ne omaan mieleen pyörimään ettei vahingossa loukkaa ketään...

No, pitäkää te minun kanssa siltikin lippua vielä liehumassa. Vielä ei olla menossa mihinkään, vaikka parhaansa näyttää kroppa sitä yrittävän... ;-)