No nyt sitten alkoi käänteihyljintä ja kortisonihoidot.

Ei kovin mairitteleva eka sairaalaviikko:
1. mononukleoosi, joka viruksena on hitaasti paraneva
2. joku muu (muita?) tulehdus josta ei kellään hajuakaan
3. akuutti käänteishyljintä ja siihen liittyvät vaivat
4. ei ainakaan itselleni huomattavaa olon kohenemista tai merkkiä paremmasta

Hurraa huppulääketiede.

Vaikea on enää keksiä sanottavaa tai ainakaan mitään painokelpoista.Taidatte siellä olla paljon vahvempia kuin minä, sillä itse en keksi tilanteestani enää mitään positiivista.

Lääkärit ei (vielä) vaikuta ylihuolestuneilta, mutta se ei vaikuta millään tavoin omiin toivottomuuden ja katkeruuden tunteisiin.

Mistä toivoa?