Niin se menee. Mieliala voi heittää kuperkeikkaa nopeastikin. Toki, meillä kaikilla, myös minulla, saattaa olla siihen joskus jopa oikeus?

Olo on fyysisesti ihan ok; kipu ilmoittaa koko ajan olemassaolostaan, mutta ei niin että
se paljoa haittaisi. Tai haittaa se: mitään fyysistä ei voi tehdä ilman irvistystä, ja se suoraan sanottuna alkaa pikku hiljaa ketuttamaan.

Ja tässä on tämänketaisen jutun juuri: nyt ketuttaa. Tai pikemminkin masentaa. Aiemmin normaalit mielihyvää ja tasapainoa tuottaneet asiat eivät joko kiinnosta, tai sitten niitä ei pysty kivun takia tekemään. Olo on kovin ulkopuolinen, erilainen. Sairaalassa koettu "häkki" ei ole täysin poistunut ympäriltä nähtävästi vieläkään.

Tiedänhän minä, että nämä mielialan vaihtelut kuuluvat sairaudenkuvaan. Ekstaasista pimeään nurkkaan nopeammin kuin ehtii itse edes tajuamaan. Pää menee pyörälle. Aamulla on mahdoton sanoa tuleeko hyvä vai huono päivä.

Hyvistä päivistä on helpompi kirjoittaa. Ei halua rassata muita. Ei halua antaa mahdollisuutta kenellekään sanoa, että "aina sekin valittaa". Ehkä pikemminkin, ei halua omantunnon sanoa, että mitäs siinä taas valitat. No, nyt päätin valittaa ihan "julkisesti", muista ja omastatunnosta viis. Perhana, minun bloginihan tämä on! Ja toisaalta, ketä nyt niin hirveästi kiinnostaa.

Itku ei ole kaukana, ei kai ole pitkään aikaan ollutkaan. Surun ja masentuneisuuden vaan voi niin helposti peittää. Kaikilta, etenkin itseltään.

Tyhmäähän tämä on, kun ei tässä ole hätiä mitiä. Haluaisin vain niin kovasti vain olla, ilman kipuja, ilman pelkoja, ilman sairauden varjoa.

Sitähän tämä elämä on, haluamista. Enkö osaakaan olla tyytyväinen siihen mitä minulla on? Enkö kaiken jälkee  ole mitään oppinut? Ei, olen oppinut paljon, ja olen siitä oikeutetusti myös ylpeä.

Mutta nyt, tänään, olen apea, ja siihen minulla on oikeus. Halusin tai en.