Pääsi taas pelko perhana eilen yllättämään. Olen tuossa opiskellut sairauteni saloja (tyhmää, tiedän, mutta tavallaan myös terapeuttista), ja olen kaivelut kantasolusiirrostakin tietoja mitä vielä voisi olla odotettavissa (ei niin tyhmää, mutta pelottavaa kaikki tyynni). Sain sitten aikaiseksi pienen pelonväristyksen - sen verran kovaa shittiä tämä leikki vielä on...

No, onneksi tilanteen nollaaminen on minulle sinänsä helppoa, ettei suurempaa ahistusta ainakaan tuolla tavoin saa aikaiseksi. Itse asiassa, olen ottanut todella löysästi pari päivää, ja tästä johtuen kivut eivät niin paljon ole minua painaneet. Eivät ne sieltä kyllä mihinkään ole kadonneet, mutta kun ei liiku, ei tunnu niin pahalta.

Itsensä soimaaminenkin on vähentynyt, ja olen minä jotakin mukavia pieniä juttuja saanut jopa tehdyksi.  Suorittamisen tarve kuitenkin kasvaa mitä enemmän vain makoilen. Tunteesta pitäisi päästä eroon, mutta itseni mielestä paras keino tähän olisi kyllä liikunta.

Katson juuri tätä kirjoittaessa ulos työhuoneen ikkunasta, ja näkymä on kieltämättä komea: pari isoa koivua täydessä kukassa ja taustalla siintää joki... Oravat juoksevat kilpaa oksalta toiselle. Kaunista. Tuollaisesta tulee väkisinkin hyvälle tuulelle. Josko tuosta löytyisi taas se punainen lanka positiivisuudelle - luonnon ja kauneuden arvostaminen jo itsessään ON tärkeää?

Taitavat ne Kiinalaiset olla oikeassa :"Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää" ;-) Hmm. olen tainnut viime aikoina taas ottaa itseni liian vakavissaan; eihän siinä niin pitänyt enää käydä... ;-D

Olisiko se sittenkin niin, että hyvä elämä syntyy asenteesta, eikä suorittamisesta...?

***

Koska fysiikka on ollut sen verran huono, olen "hyödyllisenä" ajanvietteenä tutkiskellut netistä muistamistekniikoita. En kovin aktiivisesti, mutta sen verran että pari artikkelia asiaan liittyen lukaisin ja vähän harjoittelinkin...

Ihmeellistä touhua, kerta kaikkiaan. Tunnin lukemisen perusteella pystyin muodostamaan mallin, jonka avulla pystyn muistamaan korttipakan 52 korttia ulkoa alle puolessa tunnissa! No, maailman parhaat tekevät saman alle minuutissa, mutta pointti on se, että vähällä vaivalla ylipäätään pystyn suorittamaan muistitemppuja jotka aikaisemmin olivat mahdottomia.

Minkälaisia tuloksia saisikaan aikaan kun asiaan oikein perehtyisi? Ihmettelen suuresti, että tämänkaltaisia asioita kouluissa ei juurikaan opeteta - noista tekniikoista olisi ainakin itselleni ollut suuri apu opiskeluaikoina... Ja ihan käytännön elämässsäkin on tilanteita, milloin asioita on tarpeen muistaa tietoisesti...

Toki, itse olen jämähtänyt "ei niin tarpeellisiin" asioihin: osaan piin likiarvon ulkoa 300 desimaalin tarkkuudella - vaikea keksiä mitä hyötyä tuosta on, mutta minulle tuo opettelu on vähän kuin meditaatiota... ;-)

Näin siis täällä, kuinkas siellä?