Linnut lentelevät kotipuissa ja käyvät välillä morjenstamassa minuakin, kun puuhastelen tietokoneella. Säät eivät nyt niin kivoja ole, mutta kesä se on sateinenkin kesä. :-)

Viime aikoina tuo pääkoppa on ollut sen verran sekaisin, että kiva kun ympärillä on muillakin jo vähän lomafiilis; ei itsekään tarvitse skarpata niin mahdottomasti. Siitäkin huolimatta olo on levoton: haluaisi tehdä, touhuta ja mennä, tai ainakin suunnitella tulevaa, mutta väsymys on sen verran kova, ettei kerta kaikkiaan jaksa. Tuntuu, että päivät vain lipuu ohi, ja itse on vain sivustakatsoja.

Jotakin ikäänkuin odottaisi tapahtuvaksi. Ja samalla sitä ymmärtää, että nyt eletään meikäläisenkin "uudessa elämässä" jo niitä hetkiä, että itse pitäisi saada aikaiseksi. Ruveta muokkaamaan tulevaisuuden näkymiä, alkaa elämään "normaalisti".

Eli hetki kerrallaan mennään hiukan tahmeasti eteenpäin. Väsymyksestä huolimatta kiitollinen pitäisi olla jokaisesta päivästä, ja aina välillä sitä osaakin katsoa omaa napaansa pidemmälle, ja huomata kuinka kaunista ympärillä onkaan. Ongelmaksi muodostuu se, että nyt tämä ei enää riitä. Ja samanaikaisesti, täältä sivusta on uskomattoman vaikea ponnistaa takaisin valtavirtaan.

Suurta sisäistä ristiriitaa, taistelua itsetunnon kanssa, kärsivällisyys koetuksella. Varmasti tilanteessani kovin normalia, mutta kovin rasittavaa.

***

Moni ei voi ymmärtää sitä painetta, minkä tämä tilanne minulle aiheuttaa. "Ota vaan rennosti", on usein neuvo. Tai mikä vielä pahempaa, olen huomannut että moni tuttu ajattelee "tilanteen" olevan ohi nyt, kun pääsen jo vähän liikkeellekin, ja saattaa ihmetellä kun olen jollakin tapaa erilainen kuin ennen.

Tästä en voi ketään tietenkään syyttää; ei toisen saappaisiin astuminen niin helppoa ole... Silti se satuttaa, kun huomaa kaverien taholta vieroksuntaa.

Ja tehdään se nyt kaikille selväsi: tilanne ei tule olemaan ohi pitkään aikaan, ehkei koskaan...

Fysiikan heikkoudenkin alan käsittämään vasta nyt: 10 kuukautta sitten olin valmis juosemaan maratonin, nyt en jaksa juosta edes 400 metriä. En saa vedetty yhtäkään leukaa. Joskus uuvuttaa niin, että pääsen sängystä ylös vain sen takia että lääkkeet on otettava.

Mutta valittelemalla tilanne ei parane. Ympärilläni on niin paljon hyvää ja kaunista, että tiedän senkin vaiheen tulevan, kun koen olevani jälleen kokonainen. Se ei ole kaukana, mutta ponnistuksia ja tahtoa se vielä vaatii. Tähän minulla on onneksi ne parhaimmat apujoukot: Jutta, ystävät ja suuri määrä hyvää tahtoa ympärilläni. Jopa minulle tuntemattomilta tahoilta. Se saa suun kääntymään vaikeinakin aikoina väkisinkin hymyyn.

Nimittäin elämä pitäisikin muodostua enemmän läheisistä, ei itsestä. Ja tätä en ole kaikesta tämänhetkisestä negatiivisuudestani huolimatta unohtanut (kiitos siitä teille)... ;-)