Viime sunnuntaina tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun sain tietää sairastavani leukemiaa. Muistan sen kuin eilisen päivän. Ja tulen aina muistamaan.

Samoin minusta tuntuu, että ne tapahtumat mitä vuoden aikana olen käynyt läpi, ovat juuri tapahtuneet, eilisiä. Vuosi on ollut vaikea, mutta opettavainen.

Tervehtymiseni ei ole tietenkään vielä "valmista". Mutta se on hyvällä mallilla. Vasta äsken tajusin, että vaikka voimat ovat vähissä, niitä jo jonkin verran on. Jaksan kävellä, jopa jumpata. Jaksan taas ajatella. Kantasolusiirrosta ja sairaalavuoteelta on pitkä matka tähän pisteeseen. Olen saavutuksestani ylpeä.

Olen ylpeä myös niistä ystävistä, jotka vuoden aikana minua ovat erityisesti auttaneet ja tukeneet. Että minulle onkin siunaantunut niin hieno ystäväverkosto... Ilman teitä tästä touhusta tuskin olisi mitään tullut. Tuskin moni edes ymmärtää omaa merkitystään minulle; siksi lienee paikallaan myös ilmaista se.

Ja jos puolisoista puhutaan, parempaa typykkää rinnalleni en olisi voinut löytää kuin Jutan. Eikä vähiten luontaisen, tarttuvan positiivisuutensa vuoksi. Eikä kauneutta ole koskaan ympärillä liikaa...

Ei tämä mikään kiitoskirjoitus ole, kunhan vain taas kerran vuodatan niitä näitä... ;-)

***

Suurempia vaikeuksia ei ole sitten viime kerran ilmennyt. Golf -tasoitustakin olen päässyt jo tiputtamaan, mikä lienee merkki  nousevasta kunnosta... Sykemittariakin käytin parin kierroksen ajan: keskisyke kierroksen aikana on n. 135, ja yhden kieroksen aikana tulee kulutettua reilusti yli 3000 kilokaloria.

Kunto on siis kohenemaan päin. Mutta kärsivällisyyttä vielä vaaditaan. Tosin, luja aikomukseni on ottaa neuvoista vaarin, ja antaa itselleni se tärkein - aikaa.

Sitähän minulla on - koko loppuelämän verran jäljellä... ;-)