Tänään suuntana Pukkila ja Japanilainen majatalo "Yado Oikawa". Jutta järkkäsi meille huoneen hääpäiväksi, joten kiva nähdä minkälainen paikka on kyseessä. :-)

Ajatella, siitä on huomenna jo vuosi kun naimisiinkin mentiin. Jee!
Iloisella mielellä siis tänään liikenteessä.

Kovin on vässykkä olo jatkunut. Pari päivää on mennyt nukkuessa, ja muutenkin täysin saamaton olo. Eilen tosin päästiin isolle kirkolle käymään - syötiin Nepalilaista ja käytiin katsomassa "Kung-Fu Panda". Kiva ilta ja hyvä leffakin vielä.

Ensi torstaina ohjelmassa taas täysi satsi: laajat verikokeet, luuydinnäyte ja muuta mukavaa puuhastelua Meilahden huvipuistossa. Josko jotain syytä väsyneisyydelle sitten löytyisi?

***

Anon mainitsema "kaverihiljaisuus" ei ole niin paha juttu. Jo monta kuukautta sitten kävi selväksi, että kun tilanne on korjaantumaan päin, läheisten huoli vähenee, eikä yhteydenottoja katsota enää niin tärkeiksi.

Kovin ymmärrettävää, mutta toki samalla hiukan surullista. Monille on ehkä vaikea ymmärtää (toisin kuin sinä, ano, kokemustesi kautta) tuen tärkeyttä nimenomaan nyt, kun akuutein tilanne näkyy enää peruutuspeilistä. Onneksi minulle on kuitenkin siunaantunut niin mahtava lähipiiri. Niin tylyä kuin se onkin, jyvät erottuvat...

Eri asia sitten onkin, miten ihmiset suhtautuvat siihen muutokseen, jonka olen läpikäynyt. Nykyisin havainnoin, reagoin ja tunnen herkemmin, en nauti niin paljon enää "massakokoontumisista", sanon suorempaan, ja en ehkä muutenkaan ole enää niin mukava "jees-mies", kuin ennen. Tälle en yksinkertaisesti voi mitään. Haluaisinko voida? En tiedä. Tiedän vain, että joihinkin tämä on vaikuttanut niin, ettei "kemiat" vain enää toimi. Ja tottakai se harmittaa ihan vietävästi.

Vastapuolella on kuitenkin se, että olen sairauteni tiimoilta tavannut ja tutustunut useisiin uskomattomiin ihmisiin ja kohtaloihin. Ja usein näistä "kollegoista" ja heidän lähipiiristään huokuu samanhenkisyys, ja se elämänilo, mikä nykyisessä suorituskeskeisessä maailmassa muutoin niin hyvin onnistutaan piilottamaan.

Hassua on muuten, että silloin kun sairauteni osalta tilanne oli akuutimpi, tuon edellisen kaltainen lausahdus herätti hyväksyntää ja paljon sympatiaa. Nyt jopa itse mietin, rohkenenko tuon sanoa...

Mutta, kuten aikaisemminkin, kenenkään ei ole pakko lukea. Kyseessähän on loppujen lopuksi minun vuodatukseni. Ja yritän kynsin hampain pitää kiinni siitä, että se kuvaa tuntemuksiani aidosti, ei niin että miellyttäisin mahdollisimman monia...

(Kiitos, ano, tuosta kommentistasi joka tämän vuodatukseni sai aikaan - olikin aika vähän tuuletella päässä pyörineitä ajatuksia tämän tiimoilta)