Melkein kuukausi on vierähtänyt viimeisestä blogipäivityksestä. Itse asiassa en ole blogiani edes käynyt kurkkaamassa. Syitä voisin keksiä monia - noku sitä, noku tätä... Mutta yksinkertaisuudessaan syy oli se, että minua kävi kyllästyttämään tämän saman asian vatvominen: oma valitus puuduttaa, ja positiivisia asioita en halua kirjoituksiini pakottaa.

Ajatus siitä, että kirjoittaisin blogia vain itselleni on kuitenkin väärin. Blogia käy edelleenkin katsomassa - hiljaiselostani huolimatta - kymmeniä ihmisiä päivittäin. Jotkut jopa jättävät jälkensä vierailustaan ja antavat aikaansa minun terveyteni hyväksi. Olen siis minua tätä kautta omalla tavallaan tsempaaville ihmisille velkaa. Vähintään sen, että päivitän kuulumisiani silloin tällöin. Mutta itse asiassa paljon enemmän.

Kun sairaalassa meni huonosti, minulla oli aina luettavanani lohdutus-/kannustusviestejä. Sama silloin kun olen ollut muuten vain allapäin, aina on jollakin ollut hyvää sanottavaa tai edes potku persauksille. Kun olen kysynyt jotakin, olen aina saanut vastauksia. Jotkut kirjoituksista ovat niin hauskoja ja hyvin kirjoitettuja, että niiden kirjoittajien pitäisi harkita kirjailijaksi ryhtymistä...

Eli, pahoitteluni ylimielisestä kuvitelmastani, että blogini olisi vain minun. Se on yhtä lailla kaikkien sitä lukevien, ja tästä syystä ylläpidän sitä vastaisuudessa tunnollisemmin. Alun perinkin tarkoitus oli jakaa sitä kautta tuntojani, tunneskaalan molemmista suunnista.

Yritän jatkossa olla vääristämättä tätä ajatusta ja pitää asiat simppeleinä: tämä on minun julkinen päiväkirjani - hyvässä ja pahassa. Ja vasta silloin kun lukijat eivät enää sivuillani käy minulla on oikeus olla päivittämättä kuulumisiani, ketutti se tahi ei... Kyllä sitä aikuisen ihmisen pitää osata edes käyttäytyä... ;-)

***

Oli miten oli, aika on kulunut aika lailla siivillä. Paljon on tapahtunut, ja yritän nyt vähän päivittää tuntemuksia...

Viime päivityksen jälkeen ei lääkärikäytejä ole ollut, mutta verikokeita on otettu. Hemoglobiinit liikkuvat satasen pinnassa, mutta muutoin perusarvot (trombot ja leukkarit) ovat hyvät. Välillä joutuvat lääkärit huomauttamaan munuaisarvoista, jos olen juonut vähän heikommin. Tuo 3 litraa päivässä on siis ihan tarpeellinen ohje, tai ainakin minulla munuaiset reagoivat heti, jos juon laiskasti.

Väsymykseen liittyen epäilevät, että kilpirauhanen on sanomassa työsuhdettaan irti, mutta mitään hoitoja ei ole vielä aloitettu. Tutkitaan ennen kuin hutkitaan.

Toipuminen on loppupeleissä kuitenkin edennyt niin hyvin, että käänteishyljinnän estolääkitys on puolitettu. Kortisonikuuri lopetettiin, joten käytännössä lääkemäärät ovat enää varsin pieniä. Aika hienoa. Glivec on edelleen se pahin peikko pellossa: eilen yöllä taas tuli ylen vaikka pahoinvointilääkkeenkin olin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ottanut.

Fysiikka tuntuu junnaavan paikallaan, mutta taitaa se oikeasti olla kohenemaan päin. Jaksan nimittäin käydä joogassa joka sunnuntai, ja eilen otin yli puoleentoista vuoteen ensimmäiset juoksuaskeleet salibandypallon perässä! En usko että kovin moni ymmärtää kuinka suuri juttu se minulle oli, kun ensimmäisen kerran sairauden jälkeen otin mailan käteen ja juoksin pallon perään... Tämä siitäkin huolimatta, että juoksu tuntui käsittämättömän raskaalta, jalat oudoilta, kömpelöiltä ja voimattomilta.

Ymmärsin vasta treenin jälkeen, että näinhän tämä pitikin mennä. Lenkkeily tuntuu olevan mahdotonta, mutta heti kun pääsee pallon perään juoksemaan, kipu unohtuu ja leikkimieli saa vallan. Pienenä poikana homma toimi ihan samalla tavalla: futiksen tai minkä muun tahansa perässä jaksoi juosta vaikka koko päivän, mutta lenkkeily oli tervan juontia.

Vanhat keinot käyttöön - pallon perään kuin koiran pentu - ja ennen kuin huomaankaan, olen taas maraton-kunnossa... Yeah, right... ;-)

Vireystila on muutoin kuin sumussa kävelisi. Väsymys... niin, väsymys väsyttää. Psyyke ei sinänsä ole kovilla, mutta runsaasti apua tulen tarvitsemaan motivaation löytämiseen, jotta töihin tässä jollain aikataululla pääsisin. Varsinkin kun joudun etsimään uuden työpaikan, vanhasta irtisanouduin kaksi kuukautta ennen sairauteni toteamista... :-|

Näiden mietteiden lisäksi kuukauden aikana sekä äitini että isäni ovat joutuneet sairaalahoitoon, sain 15 päiväsakkoa "liikenteen vaarantamisesta", enkä ole saanut "sovittuja hommia" tehdyksi.

Mutta voisi sitä huonomminkin mennä... ;-)