Tänään oli lääkärissä käynti. Tilanne näytti samalta mitä aikaisemmin: veriarvot ovat ihan kunnossa, paitsi hemoglobiini on vieläkin satasen luokkaa. Kilpirauhasen vajaatoimintaankaan viittaavaa vikaa ei enää ilmennyt, mikä oli kyllä hieno juttu. Seuraava lääkärissäkäynti onkin sitten vuoden rajapyykki, 1.12. Edes verikokeissa ei välissä tarvitse käydä! Hienoa, eikö totta... :-)

Olossa ei kuitenkaan ole tapahtunut valitettavasti muutosta parempaan. Väsymys on jokapäiväinen "ystävä", ja pahoinvointi äityy aina välillä oksennuksiksi asti. Vaikea sitä on kuvata, mutta suurimmilta osin päivät tuntuvat menevän pienessä "sumussa" - aamulla joutuu pakottamaan kehon ylös sängystä, ja menee monta tuntia ennen kuin sen saa käyntiin, jos saa.

Pääasia, tottakai, että veriarvot ovat kunnossa, eikä vihulaisesta ole tietoakaan. Sairaslomaa on jäljellä ensi kuun loppuun asti, jonka jälkeen pitäisi hakeutua takaisin työelämään. Normaali elämä töineen kaikkineen on tietysti tavoitteena. Ja kun lääkäri toteaa, että tuskin sairaslomaa tarvitsee jatkaa, tulee sitä tietenkin ajatelleeksi, että "hienoa, näin pitkälle on päästy!"

Samassa kuitenkin ymmärtää, että jos tällaisessa kunnossa töihin joutuisi, siitä ei hyvä seuraisi. Hyvällä tuurilla päivässä on "aktiivisia" tunteja viisi, ja jos niistä kahdeksan joutuu käyttämään työntekoon, mitä jää jäljelle? Kuinka kauan menee, ennen kuin olen uudestaan lääkärin luukulla, koska "en vain jaksa"? Miten sen kaltainen stressi vaikuttaa terveyteeni pitkällä tähtäimellä? Tavoitteenani on mahdollisimman pitkä ja terve elämä, mikä edellyttää sitä, että pärjään tulevissa työtehtävissäni edes jotenkuten...

Nämä kysymykset nousivat mieleeni, ja varovaisesti kysyinkin onko tarvittaessa sairaslomaan saatavilla pidennystä. Kovin tuntui nihkeältä. En tiedustellut asiasta sen enempää, nielin pelkoni, ja olin tyytyväinen hyviin uutisiin.

Kuitenkin, nyt jälkikäteen asia toden teolla alkoi askarruttamaan minua. Tiedän, että blogiani lukee asiasta paremmin tietäviä, joten päätin heittää pallon tänne kopiteltavaksi.

Siispä, miten minun kannattaisi asiaan suhtautua? Onko asia niin yksiselitteinen, että kun lääkärien mielestä veriarvot ja muut testitulokset ovat tarpeeksi hyvät, töihin yksinkertaisesti marssitetaan? Onko toipilaan väsymyksen ja jaksamattomuuden tunteilla / pahoinvoinnilla mitään virkaa, jos ne eivät näy testeissä? Onko toipilaalla oikeutta kyseenalaistaa omaa töissä jaksamistaan, jos hoitava lääkäri on eri mieltä? Loppuuko hematologisen poliklinikan vastuu potilaasta siihen kun potilas näyttää testien valossa voivan hyvin, vaikka potilaasta itsestään tuntuu vaikealta useimpina aamuina edes päästä ylös sängystään?

Tottakai ymmärrän, että lääkärien tehtävä on omalta osaltaan potkia minua eteenpäin, takaisin lähemmäksi normaalia arkea, ja täten myös työelämää. Mutta tiedän myös, ettei fysiikkani tällä hetkellä ole siinä kunnossa, että kokonaisia työpäiviä kestäisin. Puhumattamaan psyykkeestä.

Asia on tämän illan aikana herättänyt mielessäni suurta levottomuutta. Pelkään tosissani sitä, että sosiaalinen turvaverkkoni on nyt kulunut puhki. Siksi tämä vuodatus, ja vieno pyyntö kaikille asiasta ymmärtäville, että antaisitte kuulua kokemuksistanne/tiedoistanne/mielipiteistänne riippumatta siitä, ovatko ne "positiivisia/negatiivisia" (jos noin voi tässä tapauksessa sanoa).

Ja samalla minua hiukan naurattaa, että näin ne arkiset murheet palasivat osaksi meikäläisen elämää, vaikka kuinka uhosin, että työpaineita en "uudessa elämässäni" ota... ;-)