Haluaisin kirjoitaa kauniita sanoja, ajatuksia jotka herättävät ajatuksia. Kun olin vakavasti sairas, se oli helppoa. Ei enää. Nyt moni ennen niin kauniilta tuntunut ajatus tuntuu enää kliseeltä, jonka sata sanojaa jo ennen minua on latistanut. Vielä pahempaa, en enää näytä uskaltavan sanoa suoraan.

Samaan aikaan ne vähät kirjoitukseni mitkä syntyvät, ovat enemmän tai vähemmän tylsää kuvausta ja valitusta. Niin, valitus toimii aina. Tai ainakin sillä voi luoda kulissin, että kirjoitus olisi merkittävä. Olisikin...

Näin tyhjän ruudun ääressä kaipaan niitä hetkiä, kun viimeisillä voiman rippeilläni tartuin miehen otteella minulle tärkeisiin ajatuksiin, ja avauduin. Edes vähän, edes sen aidon hetken verran. Etenkin viime kevään aikana kuvailemieni vaiheiden joukossa oli monta kirjoitusta jotka osuivat maaliin, ylänurkkaan.

Tottakai, fysiikka on paranemaan päin. Muutamia hematologisia vajeita, esim. Hb 101, ja pientä käänteishyljintään liittyvää kortisonihoitoa lukuunottamatta olen fyysisesti jo sen verran hyvässä kunnossa, että en ainakaan näkyvästi erotu kanssatallaajistani. Parantuvan fyysisen olon vaikutus on, kuten ano sanoi, että kirjoitukset vähenee. Ei ole ikäänkuin "loogista" kirjoituspohjaa, kun terveys palailee...

Miksi näin? Mitä tekemistä fyysisellä paranemisellani on ajatuksiini elämän tärkeydestä, ystävistä, kauneudesta, kiireettömyydestä ja oravapyöristä?

Havahduin vastaukseen äsken sängyssä. Se on outo: fyysisen parantumiseni myötä mieleni haluaa takaisin siihen helppoon ja mukavaan olotilaan, missä tuollaiset jutut luokitellaan enemmän tai vähemmän höpinöiksi. Ajatus on, että eihän minulla voi olla samanlaista suhdetta tuonkaltaisiin "elämää suurempiin" teemoihin enää, kun akuutti tilanne on ohi.

Järjetöntä! Herätys, mies! Vasta nythän nämä teemat ovat konkreettisina edessä elämässäsi. Parhaatkin kirjoitukseni sairastamisen aikana olivat puhdasta teoriaa. Nyt näitä teorioita pitäisi alkaa sovittamaan käytäntöön. Eli turpa auki, ja hommiin.

Nyt on se hetki, kun minulla on jo hiukan voimavaroja alkaa käyttämään sairauden aikana löytämääni elämänhalua ja -iloa. Kaikkialla ja kaikille. Opin sairauden aikana itsestäni paljon, ja jonkin verran jopa muistakin ihmisistä. Eniten opin elämästä. Sen lyhyydestä, arvaamattomuudesta ja sen todellisesta arvosta. Tämä oppi on saatava perille myös nyt, kun arjen haasteet uhkaavat peittää sen vähitellen muistojen joukkoon.

Vähän eritavalla sanottuna: sairauteni ja kokemani myötä sain lahjan, jonka hinta oli aika kova. Sitä lahjaa en saa unohtaa, vaan se pitää valjaastaa nyt käyttööni valaisemaan tietäni, joka kirjoittamattomana aukeaa edessäni. Voi olla, että minulla ei ole niin paljon vaikutusvaltaa siihen minkälaisiin tilanteisiin jatkossa polkuni vie, mutta tärkeintä onkin ymmärtää se, että tilanteet eivät määritä minua. Asenne ratkaisee.

Maailma, täältä tullaan. Jo toisen kerran...