10.1.2009 juhlimme viimein isolla joukolla Karppien häitä. Aviovaimo: Jutta. Aviomies: minä. Kaunotar ja hirviö. Suloposki ja pullaposki. Pääpointti ei ole turhamaisuuteni kortisonin pullistamaan olemukseen, vaan se, että olen onnekas saadessani jakaa elämäni niin kauniin puolison kanssa. :-)

Vaikka naimisissa on oltu jo puolisentoista vuotta, hääjuhla oli se lopullinen sinetti, kruunu, jonka halusimme ystävillemme ja sukulaisille tarjota. Meidät vihittiin Tallinnan vanhassa kaupungissa Ruotsalaisessa kirkossa ja hääjuhla pidettiin Glehnin linnassa (käsittääkseni ihan Virolaista mallia).

Paikalla oli n. 170 henkeä, tunnelma katossa. Tarjoilut toimivat ja ne olivat hyvät. Kaiken kaikkiaan paljon satsanneena, kaikkensa antaneena, voi rehentelemättä todeta että häät olivat upeat. Puitteita voi ostaa, mutta tunnelmaa ei, ja se on ratkaiseva tekijä. Kiitos tästä osallistujille.

13.1. suuntasimme häämatkalle Islantiin ja New Yorkiin. Kortisonikuuri esti aurinkolomailun, joten viime hetkellä etsimme vaihtoehtoista eksotiikkaa. Sitä Islanti tarjoaa - uskomaton paikka, kuin vieras planeetta. Ja siinä missä Islanti pursuaa luonnonihmeitä, Nyki on ihmisen luoma "ihme": kaoottinen, humalluttava, ylitsepursuava ja iso.

Kumpikin on paikka mihin todennäköisesti palaamme. Sitten joskus. Harvinaista sinänsä; olemme kiertäneet paljon pitkin maailman mantuja, ja useimmat paikat ovat olleet kiehtovia. Mutta ajatus että niihin palaisi vaikka maailmassa on niin paljon vielä koettavaa on ollut jotenkin älytön. Islannin osalta näin ei ole - paikka on nähtävä vielä toistamiseen, paremmalla ajalla. Ja Nyki on Nyki; se on niin iso, että jo gravitaatio vetää pientä ihmistä sen puoleen.

Pieniä eriaikaisia oksennustauteja huolimatta, matka oli hieno. Ainutkertainen kokemus. Toki, rentouttava rantaloma olisi ollut paikallaan, mutta aktiiviloma ei haitannut sekään. Rentoutua ehtii haudassa. Tai no, ehkä jo seuraavalla lomalla, toivottavasti.

***

Eli, Anon arveluista poiketen, syy blogihiljaisuuteen oli varsin yksinkertainen: en ole käynyt netissä sitten vuoden alun.

Ei silti, Anon kommentissa on paljon perää: jollakin tapaa blogiin kirjoittaminen tuntuu vaikeammalta. Ahdistavia ajatuksia ei enää kehtaa kirjoittaa. Häpeän omaa huonoa oloani, haluaisin jo siirtyä eteenpäin. Ja jos jätän näistä tuntemuksistani kirjoittamatta, ehkä ne eivät olekaan niin konkreettisia?

Tästä seuraa, että kirjoituksista tulee vain yleistä löpinää, joka ei 1) auta minua purkamaan olotilaani, eikä 2) tunnu merkitykselliseltä kirjoittamiselta.

Tästäkin huolimatta jatkan blogini päivittämistä epäsäännöllisen säännöllisesti. Ehkä pääsen häpeästäni ja saan kirjoitettua joskus ihan asiallistakin tekstiä. Toisaalta, päiväkirjan pitäminen on jo itsessään antoisaa, oli kirjoituksissa syvällisyyttä tahi ei.

Ja jos blogiani joku vielä jopa lukee, jos se kirvoittaa parhaassa tapauksessa kommentin jos toisenkin, se on paikkansa ansainnut. :-)