Tutun kaavan mukaisesti sairaalakäynti taas meni: aamulla verikokeet pienen jonon kautta, ja sitten polille odottelemaan lääkärille pääsyä. Takaisin kotona olin puolen päivän jälkeen.

Eipä siinä mitään. Lihasten "palaminen", heikentyvä näkö, masennus: kaikki ovat oireita kortisonista tai sen vähentämisestä. Tämä pitää vain nyt käydä läpi. Oireet saattavat kestää vielä pitkään sen jälkeen kun kortisoni on lopetettu, joten parempi pitää mölyt mahassa ja ottaa itseään niskasta kiinni. Ylös, ulos ja auringonpaisteeseen.

Onneksi lääkäri oli lempeä, ja toi esille sen faktan että siirrosta on oikeastaan aika vähän aikaa. Totta, monet ovat toipuneet työkuntoon nopeammin, mutta monet myös paljon hitaammin. Ja kivointa oli kuulla se, että ei tässä työpaikkoja olla hoitamassa vaan ihmistä. Ei niin huonoa omaatuntoa tarvitse potea sitten siitä, ettei töihin vielä ole kiirehtimässä. Tässä kunnossa kun se ei olisi edes mahdollista.

Verikokeiden tuloksia ei vielä lääkärille mennessä oltu saatu, mutta tuskinpa siellä mitään suurempia yllätyksiä on: Hb satasen luokkaa, muut arvot normaalit, näin uskon... ;-)

Kyllä ihmisen mieli on hauras. Vielä pari kuukautta sitten ihastelin työhuoneen ikkunasta lintujen leikkiä lumen peittämien puiden oksilla. Nyt se ei sykähdytä millään tavalla, ei tuo lohtua. Hyvä esimerkki siitä, että pitää ottaa ilo irti silloin kun se on otettavissa.

Plääh, tämä carpe diem -roska on kyllä vähän liian paksua. Totta joka sana, siihen uskon, mutta ei sillä mielialaa saa nostettua vaikka kuinka yrittäisi. Tai no joo, nuo pienet sutkautukset kyllä toimivat tekstinä ihan hyvin. Josko siitä koettaisi sitä hjuumoria repiä...?