Tänään on aika taas tarkistaa verisolujen ja muutoinkin ruumiin kunto lääkärissä. Käänteishyljintä on reagoinut korstisonin vähennyksiin hyvällä tavalla, joten sen vähentämistä tullaan jatkamaan. Aine on kuitenkin sen verran ehtinyt "sulattaa" lihaksiani, että se tuntuu. Jo lyhyissä portaissa huomaa että voimat ovat jaloista poissa. Lisäksi parin viikon takaisen norovirukseen liittyvän oksennusillan ja kuumeilun jälkeen olo on ollut koko ajan flunssainen.

Pikkuvaivoja, joista en oikeasti ole huolissani. Jonkin verran normaalia enemmän jostakin syystä kuitenkin jännitän tätä lääkärissäkäynti, se myönnettäköön.

Todellista huolta aiheuttaa kuitenkin se miten masennus on päässyt hiipimään kimppuun, oikeastaan tuon noron jälkeen. Pelottavan huomaamatta ja nopeasti. Aamuyön heräämiset, sängyssä pyöriminen murheita vatvoen ja hellitämätön uupumus ovat merkkejä siitä, että jotakin on nyt pahasti vinossa. Ajatus pyörii ympyrää, rinnassa painaa iso kivi, pala on kurkussa, ja maailma tuntuu todella synkältä paikalta.

Tiedossa oli, että kortisoniannosta vähennettäessä masennus saattaa iskeä. Tieto masennuksen syistä ei kuitenkaan helpota olotilaa. Jollain tavalla se on jopa rasite, kun tiedosta huolimatta ei pysty psyykkaamaan itseään taistelemaan vastaan. Epätoivo musertaa armotta.

Tämänkaltainen valitus menee juuri siihen "häpeäviestien" kategoriaan, josta edellisessä kirjoituksessa mainitsin. Olen yrittänyt olla väkisin positiivinen, mutta ihmiset lähelläni näkevät lävitseni. Siispä kokeillaan uutta lähestymistapaa: ollaan avoimia siitä, että nyt ahdistaa ja pahasti.

Ainoa asia mikä minut jollakin tapaa pitää kasassa, toimintakykyisenä, on se, että tilanne on niin kohtuuttoman epäreilu Juttaa kohtaan. Nyt kun fysiikkani alkaa viimein olla siinä kunnossa, että normaalielämän tulisi luonnistua, pää pettää.

Kuinka paljon vaimo voi kestää? En haluaisi lisätä tuskan määrää, mutta en tiedä miten voisin siltä välttyä. Vaikka kuinka puren hammasta ja yritän toisin, on epätoivoani mahdoton olla aistimatta. Muutenkin tilanteen ajoitus on jälleen kerran täydellisen väärä.

Miten eteenpäin? Niinkuin tähänkin asti: vähän kovempaa taas hammasta purren. Mielialalääkitys? Terapia? Tuntuvat kovin etäisiltä apukeinoilta, mutta niistä sitä on varmasti lähdettävä liikkeelle.

Tämä vuoristorata saisi minun puolestani jo loppua. Kortisonipöhinöissä olo oli loistava, ja tunsin että voin tehdä mitä vain. Nyt tuntuu kuin itse toivokin olisi mennyttä. En kaipaa kohtuuttomia riemun hetkiä, minulle riittäisi tasainen ja turvallinen olotila. Onkohan se liikaa pyydetty?