Lauantain ja sunnuntain reissu kaveriporukassa lahden eteläpuolella takana. Tallinna tarjosi kaikkea kivaa: hyvät golfkentät, loistavan sushi-illallisen ja juhlahumua aamun tunneille asti. Erinomainen keikka hienossa seurassa. Väsyttää. ;-)

Nyt hyvien yöunien jälkeen on mietinnässä se, minkä tasoista rasitusta keho kestäisi. Lenkille tekisi mieli, mutta polvi on vääntynyt nähtävästi golfatessa sen verran ettei taida lenkki onnistua. Pitkä kävelykin taitaa olla vähän niin ja näin... Taitaa pyörälenkki siis kutsua.

Väsymystä lisää se että kortisonia on päästy vähentämään. Joka toisena päivänä saan tuota dopingia, joka toisena en. Pari päivää näin on nyt takana, ja kyllä täytyy myöntää - kuten arvelinkin - että sillä on taas "messevä" vaikutus. Hienoa että kohta lääkkeestä pääsen kokonaan eroon, mutta selvästi väsyneitä päiviä on kyllä edessä. Huomaan eron aikamoisina vaihteluina jo nyt. Pääasia kuitenkin on, että lääkitys on viimein loppuman päin!

Muutenkin lääkerepertuaari on jo aika maltillinen. Dosetin voi kohta heittää jo nurkkaan. Calciumiakaan ei enää tarvita. Pitkäaikaiseen käyttöön jäänee vain Glivec ja verenpainelääkitys, kun kortisonin lakattua päästään keuhkonsuojalääkkeestäkin eroon.

Itselleni lääkkeiden vähyys kertoo konkreettisesti parantumisesta. Kova setti alkaa viimeinkin näkyä peruutuspeilistä. Jäljet se on tietysti jättänyt, mutta ei pelkästään arpia.

Paljon olen saanut: tuntea tosi rakkauden ja ystävyyden merkityksen, nähdä maailman uudelta kantilta, kokea yhteenkuuluvuuden "kollegoitteni" kanssa, ymmärtää itseäni ja asenteita astetta syvemmältä.

Tunneskaalan perusteellinen läpikäyminen masennuksineen kaikkineen on tottakai ollut raskasta, mutta myös antoisaa. Hintana saattaa olla kyynistyminen, mutta toivottavasti ei. Aika näyttää. Tällä hetkellä ei näin ole - hymy huulilla siitä kertoo. Ja eikö se olekin tärkeintä? Hetki kerrallaan, en ole unohtanut... ;-)