Viime tiistaina tutkittiin Jutan massua taas ultraäänellä. Mitään uutta ei ilmennyt, eikä mitään voitu tehdä. Tulevana torstaina yritetään uudestaan.

Kovin liikkuvaisen oloisia kaverit massussa olivat. Sairaalla sikiöllä ei näyttänyt vielä olevan suurta hätää. Ja terve sikiö jopa suoristi selkänsä meille tarkastuksen kunniaksi.

Täytyy kuitenkin sanoa, että kovin paljoa iloa ei vielä kykene liikkeista kokemaan. Odottaminen tuntuu edelleen kovin raskaalta ja vaikealta, vaikka tiettyjä tosiasioita onkin omassa pääkopassaa jo käynyt läpi ja hyväksynyt.

***

Muutoin olo on... omenainen. Kahdeksan viikon aikana saadut kahdeksan lisäkiloa (kyllä: kilo per viikko) voivat varsin... paksusti. Nähtäväksi jää, onko minusta saamaan kilot myös kuriin. Aikataulusta riippumatta.

Kai se on vähän niinkin, että sympatiakiloja tässä kerätään. Toivottavasti. ;-)

Muutoin tottuminen uuteen kroppaani on edennyt siihen pisteeseen, että alan pikkuhiljaa ymmärtää sen rajoittuneisuuden. Turvonneet jalat, pulleat posket, kipeät nivelet ja väsyneet lihakset ovat vain osa totuutta.

Suunta on kuitenkin selvä: ikääntyminen tuo haasteita, ja näitä vastaan taisteleminen on aloitettava mieluiten eilen.

Vastapainona on kuitenkin se, että siinä missä keho rappeutuu, mieli sen kuin notkistuu. Tuntuu että tällä hetkellä elämässä on järkeä. Tai pikemminkin elämä on mielekästä - elämä itsessään on täysin järjetön mysteeri, ja sellaisena tulee säilymään.

Oli miten oli, suosittelen kaikkia jollakin tapaa rasittuneita hölläämään otetta mailasta. Niinkuin golfissa, rento ja levollinen mieli toimivat myös elämässä 1000 kertaa paremmin kuin väkinäinen puristus ja hampaiden kiristys.