Melkein deja-vu: torstai-illalla kello seitsemän aikoihin mies saapuu Meilahden päivystykseen valitellen hengityksen ahdistusta, huimausta ja korvien soimista. Viikon takaisen possurokotuksen ja sitä seuranneen kuumeen jälkeen olo on muutenkin ollut perin heiveröinen. Vähän kuin puolivaloilla ajaisi. Pienen odotuksen jälkeen hänet ohjataan eristyshuoneeseen - varmuuden vuoksi - ja sitten alkaa odotus.

"Niin, taitaa olla aika lailla sama huone, missä kaksi vuotta ja neljä kuukautta sitten tuli pommi niskaan", mies ajattelee. Kylmät väreet siitä saa. Tällä kertaa pelko on käsin kosketeltavissa, aikaisemmin ei oikein tiedetty mistä on kysymys. Sama karu huone, sama tietämättömyys siitä missä mennään, mutta tieto siitä mistä pahimmillaan voi olla kysymys. Aika vastenmielinen yhdistelmä.

Deja-vu jatkuu: kuumemittari kainaloon, verenkuva, veriviljely, verenpaine, happisaturaatio - ja sitten eristyksiin odottamaan. Tunti, puolitoista. Seuraavaksi pyörätuolissa keuhko- ja poskiontelokuviin - ja sitten takaisin odottamaan. Tunti, puolitoista. Aika paljon pelkoa ja ahdistusta voi muutamaan tuntiin mahtua. Aika pitkälle mielikuvitus vie ajatusta, valitettavasti tällä kertaa ei niin positiivisessa mielessä

Viimein helpottaa: yhdentoista jälkeen saadaan tuloksia. Vanhasta vihollisesta ei ole merkkejä. Tämä riittää miehelle. Olkoon mikä tahansa lintuyskä tai possuflunssa, kunhan pysyy ne pirulaiset poissa. Ja miksei pysyisi? Sen verran kovat hyljinnät aikanaan tuli, että ei blasteja tässä kehossa enää nähdä.

Eli helpottunein mielin mietitään sitten mikä miestä vaivaa. CRPon edellisestä päivästä noussut - ok, joku tulehdus. Keuhkokuvissa näkyy jonkinmoista vikaa, mutta selkeää keuhkokuumetta ei voi diagnosoida. Hemoglobiini on 108, mikä voi selittää korvien soimisen ja huimauksen. Muuten arvot ovat viitearvojen sisällä. Miehen heiveröistä olotilaa mikään näistä ei kovin hyvin selitä. Varsinainen mysteeri.

Vielä poissuljetaan sydänviat ekg:llä, ja sitten odottamaan. Tunti, jos toinenkin. Kotiin tekisi mieli. Mutta viimein tulee päätös: keuhkolääkärin mukaan keuhkokuumetta ei voi poissulkea. Mtään muutakaan ei oikein voida poissulkea. Joten seurataan tilannetta, ainakin yön yli. H1N1 näyte pitää vielä ottaa, mutta muutoin tältä illalta ollaan valmiit.

H1N1, mikä vitsi. Tuon kirotun media-ankan takia tässä nyt ollaan. Miehen mielestä ilman rokotusta hän ei tässä nyt olisi. Mutta toisaalta, voisi olla myös että ilman rokotusta hän ei tässä nyt olisi. No jos se näytteen otto olisikin pieni nipsaus? Väärin: siinä vaiheessa kun 15 senttistä pumpulipuikkoa työnnetään nenään, tulee verikokeita ikävä.

Puoli kahdelta mies pääsee viimein yöpuulle. Olo on kieltämättä varsin heikko. Valitettavasti hematologian osaltolle ei voida miestä viedä, koska siellä mahdollinen sikataudin kantaja on enemmän kuin kirosana. Vastaavasti keuhko-osastolle miestä ei voi viedä, koska siellä varmistetut sikataudin kantajat ovat mahdollisen sikataudin kantajalle kirosana. Jäljelle jää päivystypolin eristyshuone, 60 senttiä leveä sänky ja pyyhe peittona. Tamiflu -tabletti ja keuhkokuumeantibiootti huuleen, jonka jälkeen mies nukkuu kuin tukki.

Aamulla kello kahdeksan aikaan silmät aukeavat. Miehen olo on selvästi parempi. Verikokeiden ja aamiaisen jälkeen takaisin mikä-mikä-maahan pariksi tunniksi. Odotukset kotiinpääsystä kariutuvat kello kymmenen aikoihin, kun lääkäri ilmoittaa että CRP on edelleen noussut. Joten seurataan tilannetta, ainakin seuraavan yön yli. Onneksi miehelle on löytynyt paikka osastolta. Kun sinne viimein päästään, mies huomaa ilokseen, että kyseessä on hematologian osasto 141:n "laajennus" - huone 14 osastolta 142. Oma huone.

***

Olo on hyvä, vaikka hengitys painaa ja päässä huippaa. Ehkä liian pienestä sitä tällä kertaa sisällä ollaan, mutta ainakin sitä on hyvissä oloissa ja käsissä. Kunhan viikonlopuksi pääsisi kotiin.

Kyllä se taas pysäytti ja pelästytti. Vähän on aikaisemmat opit päässeet unohtumaan - työkiireet ja muut stressinlähteet alkaneet taas hallita ajatuksia. Toisaalta, hyvä niin. Se kertoo elämän normalisoitumisesta. Mutta toisaalta se kertoo myös siitä, että elämän opetukset eivät ihan 100 %:sti ole menneet perille. Jospa nyt taas vähän paremmin?