Pääsin osastolta viime keskiviikkona. Sen jälkeen loppuviikko meni nukkuessa. 2,5 viikkoa sairaalassa kului. Koettelemus oli yllättävän raju. Pahinta oli etova olo, jonka johdosta syöminen oli vaikeaa. Vieläkään ruoka ei maistu kuin kerran päivässä, joka on vähintäänkin epäterveellistä.

Totta puhuen, psyyke joutui koville. Muistot menneestä nousivat pintaan, mikä johti pelkoon. Ettei vaan mitään vakavampaa...? Mistään vakavammasta ei ole näkynyt merkkiäkään, joten pelko on väistynyt. Ei niin ettei parainfluenssakin kova juttu olisi ollut - vaikea keuhkokuume ja kuusi palanutta kiloa ovat kyllä ihan tarpeeksi raju merkki siitä.

Keho on aikamoinen kapistus. Kaikki on liitoksissa kaikkeen. Vähäisemmät vaivat huomaa vasta kun akuutit tilanteet on ohi. Nyt huomaa miten heikoksi sairaus veti. Jo kodin portaat hengästyttävät. Ja kun joutuu varomaan jälkitauteja, ei kuntoa oikein uskalla kohentaakaan millään tavalla.

Antibiootti jatkuu vielä viisi päivää. Sen jälkeen uskon että olo kohenee paljon, ja toivottavasti nopeammin. Liikkumisen aloittelen pikkuhiljaa. Jo tässä iässä kunnon takaisin saaminen on kovan työn takana. Mutta on kiva kun on tavoite. Minulla se on ensi kesälle puolimaraton. Okei, ei ollut ennen tätä kirjoitusta, mutta nyt on... ;-)

Summa summarum, on kiva olla kotona. Tästä sitä taas noustaan. Toivottavasti kuitenkin tuleva vuosi on vähän tasapainoisempi. Tai ainakin niin tasapainoinen kuin voi tulevan vauvan kanssa olettaa... ;-)