Kuukauden päivät on päässyt vierähtämään ilman, että kummoista sanottavaa olisi tuntunut olevan. Mutta jos totta puhutaan, se taitaa vain olla tekosyy laiskuudelle. Ja nyt kun taas pakottaa itsensä jutun juureen, se tuntuu vapauttavalta, niinkuin ennenkin.

Hiljaisuuteen on siis ollut hyvä tekosyy: writers block. Jos ei ole sanottavaa, niin sitten ei ole. Niin inhottavalta kuin se itsestä tuntuukin, kirjoittaminen on ollut vaikeaa, jopa vastenmielistä. Omat jorinat ovat tuntuneet oudoilta ja merkityksettömiltä. Silloin on parempi antaa hetken vierähtää, ja tajuta uudelleen, että ei se merkitys tule kirjoituksen sisällöstä, vaan kirjoituksen prosessista. Siitä, että saa ajatuksensa paperille.

Silti, pientä totuuden siementä tuossa merkityksettömyydessäkin on ollut. Töitä, unenpuutetta ja odotusta - siinä se rutiini on ollut. Jos viikon aikana on enemmän kuin yhtenä päivänä kavereita nähnyt, se on ollut hieno suoritus. Ja mikä naurettavinta, jos KOKO aikana muita kuin työasioita on päässä pyörinyt (pl. vauvajutut, jotka ON kivoja), ei niitä ainakaan muista.

Äsh, katin kontit, taas sorrun selittelyyn: saamattomuudesta tässä vain on kysymys. Kyllä sitä tikustakin on aikaisemmin asiaa saanut tehdyksi. Vähän kuin Karpo.

Oli miten oli, pientä touhua on kyllä riittänyt. Lastenhuonetta on maalattu, hyllyjä on rakennettu. Kalusteita on ostettu sekä koottu, ja mikä hienointa, vanhoja on saatu kierrätettyä. Paikallinen UFF-laatikko on täyttynyt meidän vanhoista vaatteista, ja ulkovarastosta kerätty 63 euron (limsa)pullokuorma on saatu vietyä. Työrintamalla reissua on pukannut, ja kiirettä piisannut.

Plääh, tylsää jaarittelua. Yhtään aitoa ajatusta ei taida nyt syntyä. Ehkä ajatukset sitten syntyvät yhdessä lapsen kanssa? Voi kun se tapahtuisi jo pian. Siis lapsen synty, ei ajatusten. Tai kyllä ajatuksiakin voisi syntyä... Okei, myönnetään, ei tästä mitään tule. Parempi lopetella. Ja silti - oli mahtava kirjoittaa pitkästä aikaa. Kunnon skitso meikäläinen taitaa olla...