Ei, vauvaa ei vielä näy. Tai näkyy kohoumana Jutan mahassa. Mutta siinä se. Merkkejä syntymän alkamisesta on odotettu kuin joulua neljä vuotiaana, mutta pieniä supistuksia lukuun ottamatta, ei mitään. Mutta takaraja saattaa olla näköpiirissä...

Eilen tuli neuvolasta lähtö naistenklinikalle, Jutalla kun oli verenpaineet koholla, ja valkuaista virtsassa. Mitään hätää ei kuitenkaan ollut, mutta kontrolli sovittiin keskiviikoksi. Jos siihen mennessä muksu ei ole tullut, käynnistäminen on todennäköistä. Saapa nähdä.

Kärsivällisesti rouva odottelee, olen hänestä ylpeä. Itsestäni en. Mieli on mustempi kuin talvinen yötaivas. Ja vieläpä juuri nyt kun pitäisi riemun olla ylimmillään. Hammasta purren päivistä selviää, mutta raskasta on. Takki on tyhjä. Harmittaa minkälainen rasite minä perheelleni olen synkkine ajatuksineni. Pelottaa.

Mutta päivä koittaa joka aamu. Ja ehkä huomenna on jo helpompaa. Siihen on uskottava.