Nyt se on sitä itseään. Hurjaa, kontrolloimatonta, holtitonta, hektistä. Paniikki on ainoa järkevä suhtautumistapa, vaikka se ei oikeasti ole suhtautumistapa ollenkaan. Meikäläisen palapeli on niin sekaisin, että mistään ei saa kiinni. Tuntuu, että viiden eri 10000 palan taivaan sineä kuvaavan palapelin osat on pantu yhteen nippuun, ja sieltä pitäisi löytää osaset oikeisiin palapeleihin, oikeisiin kohtiin. Viidessätoista minuutissa.

Toivottavasti lapsen tulo rauhoittaa levotonta mieltä, mutta tällä hetkellä pääkoppa on kaaoksessa. Mitään suurempaa masennusta ei ole ilmassa, mutta ahdistus siitä, että oma kontrolli elämästä on totaalisen hukassa, on aikamoinen. Eri osa-alueilla jo yksistään, kokonaisuudesta puhumattakaan.

Tuntuu hurjalta käydä läpi mitä olen käynyt, ja herätä todellisuuteen missä niillä ajatuksilla mitä sairausaikana heräsi ei olekaan mitään käytännön merkitystä. Ymmärtää että näin tämä ei voi mennä, mutta ei uskalla tai voi tehdä asian parantamiseksi juuri mitään.

Joten, eikun virran vietäväksi. Olen töissä jo luopunut siitä, että tekisin asiat niin hyvin kuin pystyn. Ei kerkeä, liian paljon, liian vähän aikaa. Laadulla ei ole merkitystä, vain nopeudella. Lopetan työt yhdeksään tuntiin päivässä, riippumatta mitä jää kesken. Muutoin en pääsisi kotiin ollenkaan. Tuntuu lisäksi siltä, että aivot käyvät hitaammalla kuin mihin on tottunut, joten tuo 9 tuntia ei riitä mihinkään.

Kotona on onneksi leppoisa ilmapiiri. Jutan raskaus ei ole helppo, mutta Jutta itse on ollut uskomattoman hyvätuulinen vaikeuksista huolimatta. Itse en silti jaksa olla niin läsnä kuin koti ansaitsisi. Ja vireystila on sitä luokkaa, että roskien vieminen tuntuu maratonilta.

Fyysinen kunto on romahtanut. Osittain keuhkokuumeen takia, osittain sen takia, että ei yksinkertaisesti jaksa/ehdi liikkumaan tarpeeksi. Pieniä fyysisiä vaivoja on lisäksi ilmaantunut: takareidet ovat niin tukossa, että niihin sattuu jo hölkätessä. Urheilu ei tule kysymykseenkään. Päätä vihloo ensimmäistä kertaa elämässä ihan tosissaan. Orastava harmaakaihi, nivelten kipeys ja elastisuuden totaalinen katoaminen hämmentävät. Keho vieraantuu koko ajan enemmän.

Sosiaalisuus kavereiden suuntaan on niin ikään retuperällä, kun ei kehtaa häiritä heitä omalla negatiivisella olemassaolollaan. Tuntuu, että ei siihenkään suuntaan ole annettavaa, joten vetäytyy kuoreen.

Näin en haluaisi katsoa asioita, negatiivisen putken takaa, mutta tähän se on nyt mennyt. Sen verran uskoa tulevaisuuteen minulla kuitenkin on, että nukun yöni hyvin, ja joskus harvoin en vain välitä, jolloin olo kevenee. Kuitenkin, voimia lisääviä toimia on tällä hetkellä aivan liian vähän. E

Vauva ilmaantuu siis aikamoisen härdellin keskelle. Se pelottaa, mutta samalla antaa perspektiiviä siitä, mihin pitäisi keskittyä. Positiivisen ristiriitaista tilanteessa on myös se, että tilanne alkaa pikkuhiljaa huvittamaan enemmän kuin masentamaan. Olen huomaavinani samoja piirteitä ihmisissä lähelläni ja jopa vähän kauempana, joten samojen ongelmien kanssa tässä painitaan.

Silti, ajatus siitä, että saan voimaa siitä että muut painivat samojen ongelmien parissa on vastenmielinen. Eikö pitäisi mieluumminkin osata iloita muiden ihmisten hyvistä käänteistä? Nolottaa tunnustaa, että näin en ole vähään aikaan pystynyt ajattelemaan...

No, eikun vimmalla eteenpäin. Ei se siitä.