Isä, äiti ja kuusipäiväinen mukelo siirtyivät eilen kotiin Naistenklinikan turvallisuudne helmoista. Äiti voi jo erinomaisesti, ja vauvalla ei ole koko aikana mitään hätää ollutkaan. Isän taisteluväsymys on surullinen yksityiskohta muutoin voitokkaassa tarinassa.

Eli, hienoa on tulla kotiin. Rentoutuminen on helpompaa tutussa ympäristössä, vaikka pelko pepussa tässä tuntematonta maapreää tunnustellaan. Vaavikin jo tutustui uuteen ympäristöön, huokaisi hyväksyntänsä, ja nukkui ensimmäiset kolme tuntia varsin tyytyväisenä olotilaansa.

Onneksi näin. Kuusi päivää pahimman jälkeen, ja tässä tilanteessa, tuntuu uskomattomalta. Jutan elämäntahto ja voima jaksaa ihmetyttää minua. Varsinkin kun itse on täysin uupunut.

Myrskyn jälkeen tyyntä, sanotaan. Isän pohjaton väsymys ja alakulo varjostaa idylliä. Mieli on kaikesta lähellä olevasta kauneudesta ja onnesta huolimatta synkkä. Onneksi iltaa kohden synkkyys aina helpottaa edes vähän. Aamun ja päivän lohduttomuus on hämmentävää, ja kontrasti illan hyvään oloon on niin suuri, että tässä epäilee itseään multipersoonallisuudeksi.

Mutta pohjalta sitä on ennenkin noustu. Aina pelko siitä, että valo ei löydäkään tietään enää minun sydämeeni, jäytää kuitenkin kuin syöpä.

Tästä se kuitenkin lähtee, perhe-elämän harjoittelu. Tästä koulusta ei  valmistuta koskaan, mutta opittavaa riittää niin paljon kuin vain haluaa tai pystyy ottamaan vastaan.

Toivon hartaasti, että pystyn ottamaan ilolla vastaan niin hyvät kuin vaikeammatkin ajat.