Niin, viime viestin kommenteissa oli pari kysymystä, joita täällä ei ole pureskeltu ihan loppuun. Aikanaan koko Blogi lähti liikkeelle vaikeiden asioiden purkamisesta. Tämä on koulinut minut kenties poikkeuksellisen totaaliseen avoimuuteen. Nyt sitä ei voi enää oikein takaisin vetää, joten liian vaikeita tai "tabuja" aiheita ei ole. Joten, jos jotakuta kiinnostaa yksityiskohdat, katson velvollisuudekseni niistä kertoa. :-)

Eli, Boltsin siskosta Dultsista oli jäänyt jäljelle sen verran jäljelle, että hänet siunattiin viikko synnytyksen jälkeen lepoon. Halusimme tätä, koska sitten joskus voi olla kiva pystyä kertomaan Boltsille hänen "pikkusiskostaan". Ties vaikka hän jossain sisimmässään kaksossisarensa muistaa. Ja ainakin me muistamme hänet aina.

Asia on siinäkin mielessä tärkeä, sillä tällä hetkellä on todennäköistä, että omia lapsia me emme enää uskalla yrittää. Jutan komplikaatio - kohtuun kiinni kasvanut istukka - on sen kaltainen, että sen uusiutumisen riski on olemassa. Samoin menehtyneen kaksosen epämuodostumisen aiheuttaneen selkäydinhalkion toistuminen seuraavalle sikiölle on selkeästi kohonnut.

Toinen asia, johon monen silmä tavalla tai toisella on osunut, on tuo "mökkihöperöityminen" ja "menoa touhuun" -hommeli. Kyse ei ole siitä ettenkö ymmärtäisi, että meno tästä vain yltyy, kunhan itse pääsen töihin ja tyttö tuosta kasvaa. Samoin, tuo sosiaalinen elämä on tavallaan vain uudelleenjärjestelykysymys.

Kuitenkin, ehkä oikeasti tarkoitin sitä, että realiteetti on iskenyt Karpin perheeseen. Vasta nyt kun lapsi on syntynyt, ymmärtää sen mitä vastuu tässä tilanteessa todella tarkoittaa. Ymmärrystasolla sen tajusi jo raskausaikana että esim. ihan noin vain ei mennä enää elokuviin tai ravintolaan - tai minnekään muuallekaan - mutta tunnetasolle tämän konkretisoituminen aukesi minulle (ja uskoakseni myös Jutalle) vasta kun tulimme sairaalasta kotiin pieni käärö kainalossa.

Tämä lapsi on meille lahja, suurempi kuin mitä moni voi ymmärtää. Kaiken huomioon ottaen on ihme että näen nyt tyttäreni omilla käsivarsillani. Silti, mikään ei voinut valmistaa minua siihen vastuun tunteeseen mitä tällä hetkellä tunnen.

Helppo elämä on nyt takana. Valintaa en tietenkään vaihtaisi pois - täydellisyys sylissäni on todiste jostain aidommasta kuin mitä helppous tarjoaa. Mutta muutos on niin suuri, että sen aiheuttamien vaatimusten sisäistäminen vie aikansa.

Tuskin olen tämänkaltaisten ajatuksien kanssa yksin, mutta kovin moni ei ääneen asiasta ole puhunut. Kai se menee sarjaan "tabut tunnustukset", joille minä - hyvässä ja pahassa - taidan olla immuuni...

(PS: lapsellisten sosiaalisen koodin mukaiseen kalenterin täyttämiseen tarvitsen apuja - en oikein tiedä ketä kutsua ja milloin, joten proaktiivisuutta peliin, pliis... ;-D