Sen tiedän että elämään mahtuu paljon. Hyvää ja joskus vähän vaikeampaa. Sitä en kuitenkaan aikaisemmin tiennyt, miten paljon mahtuu kolmeen kuukauteen. Tällä kertaa hyvää.
Tytär kasvaa ja muuttuu joka päivä. Joka hetki on ainutlaatuinen, ja näistä hetkistä on uskomattoman haikeaa päästää irti. Kiintymys kasvaa yhdessä lapsen kanssa, kolmanteen potenssiin korotettuna. Jos aikaisemmin oli epäilyksiä siitä, mitä lapsi tuo tullessaan, nyt epäilykset ovat karisseet ainakin siltä osin, tuoko oma tytär omaan tunneskaalaan mitään muuta kuin huolta ja vastuuta.
En ole ikinä kokenut mitään yhtä ylitsevuotavaa kuin sen tunteen, kun Senjaa katson. Hymyilevään suuhun, itkeviin silmiin, sekaisiin hiuksiin, nukkuvaan tyttäreeni. Yhteys on jotakin niin voimakasta, että sen käsittämiseen tarvitsee todennäköisesti olla isä tai äiti. Ainakin itselleni tämä oli odottamatonta. Ja tunne vain tuntuu kasvavan.
Liikaa en halua romantisoida. Senja on jo nyt tuonut paljon haasteita mukanaan. Mutta tunnetasolla ymmärrän vasta nyt, miten fantastista on olla isä - kaikista tulevista vaikeuksista huolimatta. Vähän sama kuin se, kun ymmärsin että minulla on maailman paras nainen vierelläni, nykyinen vaimoni - kaikista menneistä ja tulevista vaikuksista huolimatta. (Ja samalla, tunne ei ole siellä päinkään. ;-)
Tällä hetkellä Senja on juuri nukahtanut kehtoonsa. Ensimmäinen vauvauinti on takana, ja pienen kitinän jälkeen äiti sai tytön nukahtamaan. Pientä kitinää on ilmassa silloin tällöin, mutta kokonaisuudessaan Senja tuntuu olevan ns. helppo vauva. Koska onneksemme äidin temperamentti on periytynyt taas yhden sukupolven alaspäin, odotettavissa on että helppoudesta on nautittava nyt. ;-)
Omalta osaltani tuntuu, että olen pitkästä aikaa taas päässyt sinuiksi itseni kanssa. Harhakuvitelmia tunteen kestävyydestä minulla ei ole. Mutta tiedän paikkani ja tarkoitukseni tänään, tällä hetkellä. Ja loppupeleissä, onko muilla hetkillä niin merkitystä?
Kommentit