Isän ja äidin kanssa tulimme eilen Hangoksi kutsutusta paikasta. Pari yötä siellä vietettiin ihanassa kesäsäässä joidenkin tuttavaperheiksi kutsuttujen olioiden kanssa. Seuraavana päivänä isä nosti minut kopassani pieneen laivaan. Laiva keikkui mukavasti, joten päätin ottaan tirsat. Heräsin tunnin jälkeen, kun kuulin että ihanan tuudittava keinuminen sai jostain syystä äitin puklailemaan laidan yli. "Kaikki omalla tyylillään", ajattelin.
Kun laiva pysähtyi olimme keskellä aavaa merta luodolla, jonka keskellä oli suuri kivinen torni. Bengtskärin majakaksi kuulin jonkun sitä kutsuvan. Isän olkapäillä oli jännittävää nousta ylös torniin, vaikka isä puuskuttikin kovasti jo puolessa välissä, muistaakseni 125 portaan jälkeen. Tässä vaiheesa myös äidin kasvoille oli palannut väri, minkä johdosta minun ei tarvinnut huolestua. Äiti ja isä olivat kovin innoissaan paikasta. Olihan se ihan ok, mutta silti päätin ottaa tirsat. Ei siellä paljon leluja näkynyt, eikä se tornikaan päästänyt mitään ääniä.
Kun taasen heräsin olimme jo autossa matkalla kotiin. Kiva niin, sillä kotona olo onkin viime aikoina jäänyt vähemmälle. Neljä ja puoli kuukautta olen nyt ihmetellyt maailman menoa, ja menoa sekä ihmeteltävää on riittänyt. Tallinna, Kanaria, Ruovesi, Sivakkavaara, ym., ja nyt viimeisenä Hanko & Bengtskär. Tosi kivaa matkustaminen on ollut, vaikka todennäköisesti se on ollut mahdollista vain sen takia, että minä olen ollut äidille ja isälle niin ihana. Reissutytöksi ovat minut ristinneet . Ihan kiva, mutta Senja minä oikeasti olen.
Pikkuserkkukin minulle syntyi. Kummitätini ja -setäni ensimmäinen muksu, joka kulkee työnimellä "Martti". Se on tosi söpö. Meistä tulee tosi hyvät ystävät, vaikka se onkin vähän nuori.
Joskus minua väsyttää öisin niin paljon, etten malta herätä kuin kerran syömään. Jos näin käy, jostain syystä isä ja äiti ovat tosi virkeän oloisia seuraavana aamuna, ja se on kyllä kiva juttu. Ei siinä auta kuin hymyillä niiden löperteleville naamoille, kun ne jotenkin on kuitenkin aika söpöjä. Joskus jopa naurettavia. On se kumma: kun nauran niille päin näköä, ne vaan innostuu enemmän, minkä johdosta mä en kerta kaikkiaan voi muuta kuin nauraa entistä kovempaa.
Pari viikkoa sitten sain ensimmäistä kertaa jotakin mössöä suuhuni. Se maistui makealta, mutta ihan erilaiselta kuin maito. "Päärynää", sössötti äiti. Mitäköhän sekin lienee? Nyt erilaisia mössöjä tungetaan meikäläisen suuhun joka päivä enemmän tai vähemmän. Suurin osa menee hyvin kurkusta alas, mutta jossakin vaiheessa tulee toppi, jonka jälkeen on parempi vain sylkäistä mössö ulos. Yleensä se lusikointi loppuu viimeistään siinä vaiheessa, kun meikäläisellä on sieraimet ja silmäkulmat mönjässä.
Uimassakin ollaan käyty. Siellä on paljon kavereita, ja me kaikki ollaan ihan innoissaan. Vedessä on kiva läiskytellä ja kuunnella aikuisten hölmöjä lauluja. Sukeltaminen on tosi jännää, vaikka minulta se menee jo aika rutiinilla. Nimi taitaa velvoittaa...
Mutta maalla liikkuminen on hankala juttu! Nykyisin pääsen kyllä hyvin lähtökuoppiin kääntymällä mahalleni, mutta jotenkin sitä ei vain pääse eteenpäin vaikka kuinka potkii, ähisee ja yrittää. Pikkuhiljaa mä ymmärrän kyllä miten ne kädet ja jalat toimii, joten ei se taida kovin paljoa kärsivällisyyttä meikäläisen osalta vaatia kun tästä liikkeelle pääsen. Saas sitten nähdä äipän ja iskän ilmeet!
Näin ensimmäisten kuukausien jälkeen olen todennut että tämä maailma on aika mukava paikka. Ei sitä voi oikein muuta kuin hymyillä koko ajan. Tosin, joskus jos oikein on nälkä tai väsyttää, pitää äitiä tai isää vähän muistuttaa että "Hei! Nyt sitä ruokaa vähän äkkiä!". Tai että "Hei! Nyt sitä tuuditusta ja vähän äkkiä!" Ihan ne eivät vielä ymmärrä aina kumpaa tarkoitan, mutta kun huutaa lujempaa, ne yleensä ymmärtää yskän.
Tällaista tänne Karppien maailmaan kuuluu. Joka päivä minä opin tosi paljon juttuja, ja niin noi iskä ja äippäkin päivä päivältä ymmärtää minua paremmin. Mahtava meno!
Kommentit