"One, two, three...", tämän päivän ensimmäiset sanat Senjalta (20 kk ja 6 päivää). Ja ei, me ei olla puhuttu Senjalle Lontoota, ja tarhakin on ranskankielinen. Joten ihmetys meidän naamalla oli sen verran raju, että Senja itkeä töräytti vastalauseensa. Parempi vastaisuudessa pitää naama peruslukemilla...

Mutta kenties paras heitto oli eilinen lääkärikäynti: "Pikkuveli", sanoi Senja, kun monitoriin katsoi. Ja niimpä niin, vehkeethän siellä näkyivät. Pikkuveljen syntymään tosin on vielä yli viisi kuukautta, mutta parasta on että se tiedostetaan isosiskon ominaisuudessa. Hienoa on myös se, että äidin pahoinvoinnit on poissa, eikä hormoonimyrskyistä ole vähään aikaan kuulunut yhtään mitään.

Ja Senja voi hyvin. Kaksi päivää viikossa menee tarhassa leikkien. Ja vaikka kielimuri onkin melkoinen, ei se hidasta intoa. Varsinkin kun nyt on opittu siellä myös nukkumaan päiväunet, eikä isän tarvitse kesken päivän lähteä lopen uupunutta tyttöä tarhasta noutamaan. Hymy tytöllä on edelleen herkässä, juttua piisaa, tanssi maistuu, ja pari omaa lauluakin on jo sävelletty. Aikamoinen pakkaus, uskokaa vain...

Ja tämän perheen paluu Suomeen on jo niin lähellä; enää 7 viikkoa, ja sitten ollaan omiemme parissa. Kokemus Sveitsissä on ollut antoisa, mutta kotiin on mahtava tulla. Suomi on hieno maa! Ja Suomalaiset omassa vaatimattomuudessaan, tasa-arvoisuudessaan ja rehellisyydessään ylivertaisia. Ainakin näin Suomalaiselle... ;-)

Oli miten oli, koto-Suomessa haluamme lastemme kasvavan. Ja sinne itsekin haluamme juurtua.

Juurtumista edesauttanee melkoisesti rakenteilla oleva talo. Tai no, pienten "yllättävien ongelmien" ansiosta talo ei taida ennen kevättä nousta. Eikä ainakaan budjetissa. Ihme ja kumma; me emme sittenkään olleet ensimmäisiä joilla rakennusprojekti sujuisi ilman ongelmia toimittajien kanssa ja vieläpä budjetissa... No, talo kyllä nousee ennemmin tai myöhemmin. Tai siis myöhemmin.

Eli hyvää kuuluu. Terveyttä riittää, jopa yli 5 liikakilon verran. Talvi tekee alpeille tuloaan, ja säät ovat aurinkoisia. Maisemat ovat vertaansa vailla, ja vieraita on riittänyt ihan viime viikoille asti. Ja riittää vielä uudeksivuodeksikin.

Kaiken kaikkiaan koti-isän kokemus on ollut hieno. Raskas mutta korvaamattoman arvokas. Mutta kyllä täytyy myöntää, että paluu töihin tulee osuvaan paikkaan... Silti, toivon todellakin, että seuraavan muksun kanssa voin tehdä jotakin samanlaista. Tosin, vähän lyhyemmän aikaa. No sen näyttää aika.

Jouluksi tämä perhe suuntaa Italian Alpeille Courmayeriiin. Rento Joulu hotellissa edessä, ilman hosumista ja stressiä. Noita retkiä tullee vatmasti ikävä sitten joskun. Niitä päiviä odotellessa, riemukkaita jouluja ja joulunodotuksia sinne maailman parhaaseen maahan! :-)

Aika kuluu siivillä. Varsinkin kun sen jakaa oman pikku ihmeen kanssa. Varsinkin kun muuttaa pikku ihmeen ja tämän äidin (eli oman rakkaan vaimon) kanssa Sveitsiin. Varsinkin kun samanaikaisesti aloittaa "etä"-rakentamisprojektin Helsingissä. Varsinkin koti-isänä vieraassa maassa...

...ja niin edelleen: meriselityksiä kaikki tyynni. Tiedän että blogiani on alusat asti seurannut joukko ihmisiä. Ihmisiä jotka lukemalla blogia, jotkut jopa kommentoimalla kirjoituksiani, ovat toivoneet minulle hyvää, sekä jännittäneet yhden ihmisparan kohtaloa. Vaikka kuinka olenkin pitänyt blogia itseäni varten, olen myös tilivelvollinen niille jotka ovat eläneet tarinaa kanssani.

Eli, ymmärrän että jotakin viestiä minun olisi pitänyt tännekin laittaa. Niille joille blogi on minuun ainoa kosketuspinta olen siten velkaa anteeksipyynnön. Ei, ei siksi etten ole kirjoittanut kuulumisia, vaan siksi että en ole ilmoittanut olevani kirjoittamatta.

Tässä ehkä onkin koko hiljaisuuden juuri: haluan pitää blogin auki, koska haluaisin kovasti kirjoittaa (ja jos vielä kirjoituksia joku lukeekin...!). Mutta aika ei tunnu antavan myöden. Ja jos aika antaisikin myöden, blogi tuntuu yhtäkkiä vieraalta, kaukaiselta. Sanoja ei tule, tai ne tuntuvat niin väkinäisiltä.

Oli miten oli, vilpittömät pahoittelut.

Mutta täällä voidaan hyvin. Senja Karppi, 1 vuotta 3 kk, kävelee, hymyilee, nauraa ja leikkii, syö hyvin, kasvaa ja kaunistuu. Iloinen ja naurava lapsi. Äidin temperamentti - hyvä Senjalle, pelottavaa isälle.

Pekka Karppi 37 vuotta 8 kk, syö, hoitaa lasta ja siivoaa. Lihonnut Sveitsissä 5 kiloa. Nauttii vieraista (kiitos kaikille tänne asti vierailuille tulleillt) sekä Sveitsin upeasta ilmastosta ja maisemista. Harrastuksena talon "etärakennuttaminen" Helsinkiin - Pelottavaa itselle.

Jutta Karppi, aina 25 vuotta (max). Tekee kovasti töitä Novartiksen piikkiin, ja nauttii samoin vierailijoista ja matkustamisesta.

Eli, kovin normaalia perhe-elämää, kovin erilaisissa puitteissa. Kulttuurishokki oli kovempi kuin koskaan aikaisemmin ulkomaille muutettaessa, mutta samaa elämää se täälläkin näyttää olevan pikkaisen erilaisilla mausteilla. Mutta ne mausteet on joskus ihan kivojakin: Alpit, kaikkien paikkojen läheisyys (esim. Pariisi 4 h, Nizza 3 h...), ilmasto. Lopputulema on, että kaikista vaikeuksista huolimatta olisi kovasti jäänyt mietityttämään jos reissu olisi jäänyt tekemättä.

Siispä, pari vuotta(?) täällä ja sitten kotiin omien pariin. Toivottavasti silloin on uusi talo pystyssä notta on paikka missä asustella.

Sitä odotellessa tulen todennäköisesti päivittämään blogia vain verkkaiseen tapaan, joten jos jotakuta kiinnostaa saada enemmän infoa meikäläisten seikkailuista reikäjuuston maassa, kannattaa laittaa viestiä minulle Facebookin kautta - meillä on siellä "Karpit lost in Geneve" -ryhmä joka on salainen

Isän ja äidin kanssa tulimme eilen Hangoksi kutsutusta paikasta. Pari yötä siellä vietettiin ihanassa kesäsäässä joidenkin tuttavaperheiksi kutsuttujen olioiden kanssa. Seuraavana päivänä isä nosti minut kopassani pieneen laivaan. Laiva keikkui mukavasti, joten päätin ottaan tirsat. Heräsin tunnin jälkeen, kun kuulin että ihanan tuudittava keinuminen sai jostain syystä äitin puklailemaan laidan yli. "Kaikki omalla tyylillään", ajattelin.

Kun laiva pysähtyi olimme keskellä aavaa merta luodolla, jonka keskellä oli suuri kivinen torni. Bengtskärin majakaksi kuulin jonkun sitä kutsuvan. Isän olkapäillä oli jännittävää nousta ylös torniin, vaikka isä puuskuttikin kovasti jo puolessa välissä, muistaakseni 125 portaan jälkeen. Tässä vaiheesa myös äidin kasvoille oli palannut väri, minkä johdosta minun ei tarvinnut huolestua. Äiti ja isä olivat kovin innoissaan paikasta. Olihan se ihan ok, mutta silti päätin ottaa tirsat. Ei siellä paljon leluja näkynyt, eikä se tornikaan päästänyt mitään ääniä.

Kun taasen heräsin olimme jo autossa matkalla kotiin. Kiva niin, sillä kotona olo onkin viime aikoina jäänyt vähemmälle. Neljä ja puoli kuukautta olen nyt ihmetellyt maailman menoa, ja menoa sekä ihmeteltävää on riittänyt. Tallinna, Kanaria, Ruovesi, Sivakkavaara, ym., ja nyt viimeisenä Hanko & Bengtskär. Tosi kivaa matkustaminen on ollut, vaikka todennäköisesti se on ollut mahdollista vain sen takia, että minä olen ollut äidille ja isälle niin ihana. Reissutytöksi ovat minut ristinneet . Ihan kiva, mutta Senja minä oikeasti olen.

Pikkuserkkukin minulle syntyi. Kummitätini ja -setäni ensimmäinen muksu, joka kulkee työnimellä "Martti". Se on tosi söpö. Meistä tulee tosi hyvät ystävät, vaikka se onkin vähän nuori.

Joskus minua väsyttää öisin niin paljon, etten malta herätä kuin kerran syömään. Jos näin käy, jostain syystä isä ja äiti ovat tosi virkeän oloisia seuraavana aamuna, ja se on kyllä kiva juttu. Ei siinä auta kuin hymyillä niiden löperteleville naamoille, kun ne jotenkin on kuitenkin aika söpöjä. Joskus jopa naurettavia. On se kumma: kun nauran niille päin näköä, ne vaan innostuu enemmän, minkä johdosta mä en kerta kaikkiaan voi muuta kuin nauraa entistä kovempaa.

Pari viikkoa sitten sain ensimmäistä kertaa jotakin mössöä suuhuni. Se maistui makealta, mutta ihan erilaiselta kuin maito. "Päärynää", sössötti äiti. Mitäköhän sekin lienee? Nyt erilaisia mössöjä tungetaan meikäläisen suuhun joka päivä enemmän tai vähemmän. Suurin osa menee hyvin kurkusta alas, mutta jossakin vaiheessa tulee toppi, jonka jälkeen on parempi vain sylkäistä mössö ulos. Yleensä se lusikointi loppuu viimeistään siinä vaiheessa, kun meikäläisellä on sieraimet ja silmäkulmat mönjässä.

Uimassakin ollaan käyty. Siellä on paljon kavereita, ja me kaikki ollaan ihan innoissaan. Vedessä on kiva läiskytellä ja kuunnella aikuisten hölmöjä lauluja. Sukeltaminen on tosi jännää, vaikka minulta se menee jo aika rutiinilla. Nimi taitaa velvoittaa...

Mutta maalla liikkuminen on hankala juttu! Nykyisin pääsen kyllä hyvin lähtökuoppiin kääntymällä mahalleni, mutta jotenkin sitä ei vain pääse eteenpäin vaikka kuinka potkii, ähisee ja yrittää. Pikkuhiljaa mä ymmärrän kyllä miten ne kädet ja jalat toimii, joten ei se taida kovin paljoa kärsivällisyyttä meikäläisen osalta vaatia kun tästä liikkeelle pääsen. Saas sitten nähdä äipän ja iskän ilmeet!

Näin ensimmäisten kuukausien jälkeen olen todennut että tämä maailma on aika mukava paikka. Ei sitä voi oikein muuta kuin hymyillä koko ajan. Tosin, joskus jos oikein on nälkä tai väsyttää, pitää äitiä tai isää vähän muistuttaa että "Hei! Nyt sitä ruokaa vähän äkkiä!". Tai että "Hei! Nyt sitä tuuditusta ja vähän äkkiä!" Ihan ne eivät vielä ymmärrä aina kumpaa tarkoitan, mutta kun huutaa lujempaa, ne yleensä ymmärtää yskän.

Tällaista tänne Karppien maailmaan kuuluu. Joka päivä minä opin tosi paljon juttuja, ja niin noi iskä ja äippäkin päivä päivältä ymmärtää minua paremmin. Mahtava meno!

Kolme vuotta sitten irtisanouduin. Tulossa olivat häät kesällä, muutto Geneveen syksyllä. "Isoja linjoja", ajattelin. Toisin kävi. Häät lykkääntyivät puolellatoista vuodella, Geneve jäi. Tilalle tuli isompia linjoja. Neljä kuukautta sairaalassa, vuosien fyysinen uudelleenrakentaminen (joka jatkuu yhä) ja pakotettu asenneremontti. Jäljet ovat jäljellä, remontti jatkuu.

Joskus mietin missä olisin, jos tilanteet olisivat menneet suunnitelmien mukaan. Joka kerta mietinnän lopputulos on sama: aivan sama. Nyt olen tässä, hengitän. Rakastamani naisen kanssa, oma lapsi sylissäni. Aikaisempi suorittaminen ei ole tipotiessään, mutta nyt se on taka-alalla. Teen asioita koska haluan, en siksi että haluan tekemisilläni jotain todistaa. Itselleni tai muille.

Ero on suuri. Vaikutus valtaisa. Ymmärrän paremmin oman rajallisuuteni, mutta samalla tiedän, että suurin rajoitteeni olen minä itse. Tässä sitä onkin pähkinää purtavaksi loppuelämän verran. Mutta se onkin hieno pähkinä ja hieno elämä. Minun ainoani. ;-)

**

Perjantaina aloitin ensimmäisen lomani kolmeen vuoteen. (Jos joku väittää, että sairasloma on lomaa, pyydän kokeilemaan pari vuotta itse...) Suunnitelmissa on viikko Kanarialla, muutama päivä mökillä ja golfia kavereiden kanssa.

Taivaallista. Tuntuu kuin en koskaan aikaisemmin lomalla olisi ollutkaan.

Keskiviikon aamulähtö Kanarialle jännittää kuin kyseessä olisi elämäni ensimmäinen ulkomaanmatka. Ei se ole. Tai eksoottinen kokemusreissu. Ei se ole sitäkään. Mutta kyseessä on oman perheeni ensimmäinen yhteinen matka. Kokemuksineen ja haasteineen.

Neljäkuinen tyttäreni tuskin tulee muistamaan tietoisesti koko matkaa, mutta tiedostamisella on loppujen lopuksi varsin vähän tekemistä todellisen - tunteen - kanssa. Ja tiedän, että tunnetasolla Senja tulee muistamaan matkan koko ikänsä. Ja se on jotakin mikä tekee tästä matkasta moninkerroin hienompaa kuin mikään aikaisempi matka.

Kun tunne toimii, kaikki muukin toimii. Ja nyt se toimii. Olen lomalla. :-)

Sen tiedän että elämään mahtuu paljon. Hyvää ja joskus vähän vaikeampaa. Sitä en kuitenkaan aikaisemmin tiennyt, miten paljon mahtuu kolmeen kuukauteen. Tällä kertaa hyvää.

Tytär kasvaa ja muuttuu joka päivä. Joka hetki on ainutlaatuinen, ja näistä hetkistä on uskomattoman haikeaa päästää irti. Kiintymys kasvaa yhdessä lapsen kanssa, kolmanteen potenssiin korotettuna. Jos aikaisemmin oli epäilyksiä siitä, mitä lapsi tuo tullessaan, nyt epäilykset ovat karisseet ainakin siltä osin, tuoko oma tytär omaan tunneskaalaan mitään muuta kuin huolta ja vastuuta.

En ole ikinä kokenut mitään yhtä ylitsevuotavaa kuin sen tunteen, kun Senjaa katson. Hymyilevään suuhun, itkeviin silmiin, sekaisiin hiuksiin, nukkuvaan tyttäreeni. Yhteys on jotakin niin voimakasta, että sen käsittämiseen tarvitsee todennäköisesti olla isä tai äiti. Ainakin itselleni tämä oli odottamatonta. Ja tunne vain tuntuu kasvavan.

Liikaa en halua romantisoida. Senja on jo nyt tuonut paljon haasteita mukanaan. Mutta tunnetasolla ymmärrän vasta nyt, miten fantastista on olla isä - kaikista tulevista vaikeuksista huolimatta. Vähän sama kuin se, kun ymmärsin että minulla on maailman paras nainen vierelläni, nykyinen vaimoni - kaikista menneistä ja tulevista vaikuksista huolimatta. (Ja samalla, tunne ei ole siellä päinkään. ;-)

Tällä hetkellä Senja on juuri nukahtanut kehtoonsa. Ensimmäinen vauvauinti on takana, ja pienen kitinän jälkeen äiti sai tytön nukahtamaan. Pientä kitinää on ilmassa silloin tällöin, mutta kokonaisuudessaan Senja tuntuu olevan ns. helppo vauva. Koska onneksemme äidin temperamentti on periytynyt taas yhden sukupolven alaspäin, odotettavissa on että helppoudesta on nautittava nyt. ;-)

Omalta osaltani tuntuu, että olen pitkästä aikaa taas päässyt sinuiksi itseni kanssa. Harhakuvitelmia tunteen kestävyydestä minulla ei ole. Mutta tiedän paikkani ja tarkoitukseni tänään, tällä hetkellä. Ja loppupeleissä, onko muilla hetkillä niin merkitystä?