Juuri annoin ylen. Se oli ihan ok, koska olin saanut aamulla edes jotakin syötyä. Yllätyksekseni olo tuosta oksennuksesta jopa hiukan parani... Ruokahalu on mennyttä, mutta lääkityksen vuoksi on pakotettava jotakin kurkusta alas. Joskus se on uskomattoman vaikeaa...

Kuudes pullollinen tuota "tehohoitoa" tuossa nyt tippuu, joten kaksi enää jäljellä. Sitten siirrytään ehkä hiukan keveämpiin aineisiin seuraavan kolmen päivän ajaksi, jonka jälkeen vuorossa odotusta: odotusta siitä, koska matalasoluvaiheeseen päästään, ja koska soluarvot taas alkavat nousemaan. Tälle n. 3 viikon reissulle tulee mahtumaan monenmoista. Toivottavasti jaksan kirjoittaa niistä tänne, jotta ei pääsisi kokemukset unohtumaan.

Olen nimittäin sitä mieltä että vaikeista kokemuksista pitäisi osata oppia paljon. Ihmismieli vaan on sen verran "mukavuudenhaluinen" että pahat kokemukset jäävät helposti ajan myötä taka-alalle, ja niiden antamat opit unohtuvat nopeasti. Aika kultaa muistot...

Esimerkiksi tällä hetkellä tiedän tarkasti, miten voisin olla parempi ihminen Jutalle ja ystävilleni; ottaa ihmiset aidommin huomioon kuin mitä aikaisemmin; olla vähemmän itsekäs; hymyilisin enemmän; en valittelisi turhasta; en suuttuisi golf-kentällä... Listaa voi jatkaa pitkälle, mutta pointti on se, että muistanko näitä asioita sitten kun olen taas täydessä vedossa? Pyrinkö silloin olemaan parempi läheisiäni kohtaan, vai unohtuuko koko homma kiireen tms. alle...? Toivottavasti ei.

Ja osittain myös siksi tätä päiväkirjaa kirjoitan. Muistaakseni. Ja ehkä myös muistuttaakseni... ;-)