Tilanne on hämmentävä: luuytimen luovutuksen päivämääräksi on varattu 30.11. Esihoitoja varten menisisn sairaalaan 20.11. Tällä haavaa on todennäköistä, että en tulisi saamaan tässä välissä alun perin kaavailtua hoitojaksoa, koska sitä ei nähtävästi ehdittäisi antamaan.

Uutinen on hyvä, kunhan ensi viikolla (25.10.) otettavissa luuydin- ja/tai verikokeissa ei löydy mitään mikä tämän kuvion sotkisi. En minä noita ylimääräisiä hoitojaksoja kaipaa, ja lääkärit ovat olleet erittäin tyytyväisiä edellisten hoitojaksojeni tuloksiin, joten taistoon vain...

Mutta kyllä tuleva koitos pelottaa. Ja samalla ensimmäistä kertaa olen onnistunut ahdistamaan itseni täysin tolaltani. Kahteen yöhön en ole nukkunut kunnolla. Ja koko ajan tunnen vain negatiivisia tunteita ja ahdistuneisuutta. Melkein kaikista asioista.

Asiaa ei ole auttanut edes päällä oleva muutto. Vaikka kotiin päästiinkin, mieli taipuu ajattelemaan kodista niitä negatiivisia puolia; muuton kaaosta ja talon tarvitsemia korjauksia. Siksi Jutta lähettikin minut pois muuton keskeltä täksi illaksi (tulin isäni luokse). Ja huonoa omaatuntoa minun ei tarvitse potea, koska vointini vuoksi en oikein jaksa touhuta muuttolaatikoiden ääressä - onnistunkohan olemaan stressamatta?

Eli, tilanne on kärjistynyt nyt tavallaan aika pahasti. Ja hassua on, että se sattui ihan yhtäkkiä. Pari unetonta yötä siihen tarvittiin. Enää ei unettomuuteen olisi oikein varaa. Ei vaan jaksa enää. Hassua on myöskin, että itse sairautta en niin kovin paljon ajattele, vaan "mitättömämmät" asiat ovat niitä, jotka saavat mielen matalaksi.

Siskoni tokaisi hyvin, että nyt minun ei pitäisi murehtia mistään muusta kuin sairaudestani ja sen hoidosta. Vasta sen jälkeen on maallisten murheiden aika. Kuinka saada ajatus kääntymään näin?

No, katsotaan, josko uusien unilääkkeiden kanssa saisi kotona nukuttua tänään hyvät yöunet, niin ehkä maailma huomenna näyttää taas valoisammalta paikalta. Jos uni ei tule, en tiedä miten saan itseni kuosiin, koska väsymys on melkoinen... Sairaalassa en muuten ole vielä kertaakaan unettomuudesta kärsinyt, eli olenkohan niin pahasti laitostunut, etten pysty edes nukkumaan kunnolla sairaalan ulkopuolella...?

Ja tämän kun piti olla positiivinen kirjoitus: muutto kotiin ja loman jatkuminen piiitkään... :-( (Voin vain kuvitella kuinka raskas tilanne on Jutalle, kun kaiken muun lisäksi vieressä lojuu maailman negatiivisin otus, joka ei osaa nauttia edes niistä tällä hetkellä nautittavissa olevista hetkistä...)