Laskettelen pitkin pitkää rinnettä. Hyppyri tulee vastaan. Horjahdan hiukan, mutta se ei menoa haittaa. On mahtava tuntea viima kasvoilla ja vauhti suksissa. Hissiasemalla nousen nopeaan ankkuriin. Hissilatu menee ylös ja alas(?), ja yhtäkkisesti tunnen melko kovaa kipua vasemmalla ylävatsassani.

Ei kai vain... Kokeilen paljaalla kädelläni vatsaani, ja pahimmat pelkoni toteutuvat: kylkiluiden alapuolella pystyn tuntemaan selkeästi laajentuneen pernan...

Herään sängyssäni säpsähtäen. Ei hikoilua, ei korkeaa pulssia, eikä muutakaan dramaattista. Vain totaalisen kamala olo ja pelko, joka ei poistu minuuttienkaan kuluttua heräämisestä. Pernan laajeneminen on yksi leukemian oireista. On vielä pimeää, tunnustelen vatsaani, ja mitään ei tunnu. Vasen käteni tosin on täysin puutunut oltuaan kroppani alla luonnottomassa asennossa ties kuinka kauan.

Olo ei helpota. Herätän Jutan, joka rauhoittaa minua ja viisaasti kehottaa ottamaan rauhoittavan lääkkeen. Koska kello on vasta 05:45, päätän ottaa nukahtamislääkkeen. Tämä onneksi auttaa minut uudestaan uneen. Nukun sen avulla rauhaisasti vielä kolmisen tuntia.

Herättyäni olo on hiukan helpottanut, mutta käteni hakeutuu vaistomaisesti vähän väliä vasemman ylävatsan tienoille. Syön aamiaista, jutustelen siskoni ja Jutan kanssa niitä näitä, ja uneni herättämä pelko taittuu - muttei kokonaan.

***

Painajainen mikä painajainen, muttei ihan niinkään. On mahdotonta sanoin kuvata vielä tämänkin hetkistä mielentilaani moisen jälkeen. Tämä on ensimmäinen kerta kun näen suoranaista painajaista sairauteeni liittyen. Todennäköisesti painajainen ei tule olemaan viimeiseni, mutta toivottavasti tästä ei tule tapa.

Uni lamautti minut hetkeksi totaalisesti, enkä usko että tästä päivästä tulee toipumisaikani hekumallisin muutenkaan. Olo on kovin valju ja outo, ajatukset seikkailevat siellä täällä. Vähän kuin sotajoukko, jonka moraali on latistunut - taisteluun lähtö tuntuu vaikealta.

Elämä voi muuttua hetkessä meillä kaikilla, ja se ei pitäisi olla minulle mitenkään vierasta. Minulla on selkeä vihollinen, pelon kohde, joka konkretisoi tämän tunteen. Tänä heikkona hetkenä vain tuntuu, että nämä suuret elämänmuutokset ovat useimmiten negatiivisia: sairaus (oma tai läheisen), työpaikan menetys, onnettomuus...

Lottovoitot ovat harvassa. Siksikin olen nyt jopa vihainen sille osalle maailmaa, joka ei osaa arvostaa nykyistä hyvinvointiaan - sitä oikeata olemassaolevaa lottovoittoaan - vaan haluaa vain enemmän, nopeammin, ilman mitään kiitollisuutta jo saavutetusta hyvästä.

(Puhumattakaan siitä, että tämä ahneus tuhoaa planeettaamme päivä päivältä enemmän. Varovaistenkin arvioiden mukaan ihminen kuluttaa maapallon varoja jo tällä hetkellä 20% nopeampaa vuosivauhtia kuin mitä luonto pystyy uudistamaan. Mutta mitäs se minua liikuttaa, kunhan saan sen uuden auton tai Armanin puvun...)