Uskomattoman paljon herkistää mieltä ja jopa helpottaa lukea kannustavia viestejänne, kiitos niistä. Oma usko ja toivo ovat pahasti nyt koetuksella...

Kyllä tässä taas tämä päivä selvitään, vaikka uni katkesikin taas tuossa aamuviiden paikkeilla. Olivat silti parhaat yöunet muutamaan päivään, joten pitää olla tyytyväinen. Näin tosin sairaudesta(ni) painajaista, joten se vähän vähentää viime yön levon arvoa. Melko ahdistavalta tuntui herätä, kun juuri oli unessa kokenut kaiken toivon olevan mennyttä... :-|

Aikaisemmin olen pystynyt olemaan ajattelematta kuolemaa, ja kuitannut sen sillä etten sitä pelkää. Joudun pyörtämään sanojani, sillä (kuoleman) pelko perseessä sitä tähän aamuun nousi. On täysin tyhmää pelätä asiaa, minkä kohtaavat kaikki ennemmin tai myöhemmin, mutta tunne on vahvempi kuin järki.

Ehkä tuo pelko onkin enemmänkin menetyksen pelkoa kuin varsinaisesti itse kuoleman pelkoa. Ympärilläni on niin paljon hyvää ja kaunista (josta tosin en nyt osaa täysillä nauttia), että niistä asioista ei haluaisi luopua. Ja todellakaan luopumassa en niistä tällä hetkellä ole, mutta "täysin ymmärrettävä" pelko jäytää silti mielen mustaksi aukoksi.

Pääsin kuitenkin pedistä ylös, ja olen jopa saanut aikaiseksi talomme eteen asioita, joten se piristää kyllä mieltä. Nyt kun näin pitkä lomajakso on todennäköisesti tiedossa, teen itselleni joka päivä listan asioista mitä minun tulee saada tehdyksi, on tunnelma sitten huono tai vielä huonompi. Jo armeijassa opittu "ei saa jäädä tulee makaamaan" on ahdistukselle lääke numero yksi... :-)

Jutta sai eilen Tiinan ja Eevan avustuksella ihmeitä aikaan, ja paikka on jo muuttunut kaaoksesta (lieväksi) sotkuksi. Tuota tavaraa kun tuppaa olemaan aivan liikaa, kaiken tilpehöörin paikoilleen laittaminen vain vie aikansa. Siinä minulle riittää lomapuhdetta, ja se on nyt pahimman muuttojumpan ollessa ohi enemmän terapiaa kuin stressitekijä. Niin ne tilanteet vaihtuvat... ;-)

Sainpas peräti positiivisen vireen kirjoituksella päälle. Tästä on hyvä jatkaa päivää vaikkapa lounastauolla...?

Oikea asene muuten tilanteessani olisi varmastikin "agressiivinen hyökkäys" sairausta kohtaan, malliin, "Perkele mä tuolle syövälle näytän!". Olisiko jollakin joitain metodeja miten tämän mielentilan saisin aikaiseksi?

Pitäkää itsestänne huolta, ja läheisistänne vielä paremmin...