24.5.2008, WTC Barbers

"Hiustenleikkausta tarvitsisin, pääseekö heti?"
"Onnistuu. Istu vain hetkeksi sohvalle odottamaan..."
"Hienoa, kiitos!"

Kahden minuutin kuluttua murtaen Suomea puhuva hymyilevä nainen saapuu paikalle:
"Sinulle leikkaus?"
"Joo, kyllä."
"Tuonne tuolille sitten."
"Jep jep."

"Ja miten leikataan?"
"...öö.. niin, nämä ovat vähän kuin uudet hiukset... ei ole aikaisemmin leikattu, eli leikkaa niin kuin parhaaksi näet."
"Hmmm???"
"Aikaisemmin minulla oli vaalet ja kohtuullisen suorat, nyt - niinkuin näkyy - aika tummat ja kikkarat..."
"??? Leikkaan sivu ja takaa lyhyt, päälle jää pitkä?"
"Kuulostaa loistavalta..."

Naps, naps, leikkaus, leikkaus...
"Mikä väri! Ei tällaista saa värjäämällä..."
"Hehheh..."
"Ja miten tuuhea! Tämä kuin neekerillä!"
"Hehhehheh..."

"Miten sinulla tällainen hius?"
"Noo, minulle on tehty muutama kuukausi sitten sairauden takia kantasolusiirto..."
Samalla mietin, ettei parturi tajua mitä se tarkoittaa, mutta...
"Tämä hius todellakin kuin afro!"
"Niin, aika tuuhea ja kiharahan se entiseen verrattuna on..."
"Ja niskakarvatkin ovat aika pitkät!"
"Joo, no selässäkin on karvoja..."
"Luovuttava taisi olla apina?... hahahaa, hehehee... anteeksi..."
Tässä vaiheessa tipahdan täysin, joten voin sanoa vain että "ei se mitään..."

15 minuuttia myöhemmin pehko on leikattu, olo kevyt, ja naama näyttää uuden kevyemmän hiustyylin johdosta vähän pienemmältä pitsalta.... pitsalta kuitenkin. Episodi piristi kummasti, kaunis kiitos mukavalle parturille!

Olisipa parturissa aina yhtä hauskaa... ;-)

***

Parturista menimmekin sitten Jutan kanssa suoraan syömään häälahjaksi saadun lahjakortin mukaisen aterian Savoyssa. Seitsemän ruokalajia mahtavia makuelämyksiä ja herraskaista palvelua. Kaunis kiitos kaikille lahjaan osallistuneille!

Sunnuntaina vietettiin Jutan siskon Hansun toisen lapsen ristiäisiä. Sain kunnian olla sylikummi! Erkki Elias oli jo aikaisemmin - nimettömänä - sulattanut sydämeni, mutta kyllä ristiäistunnelma lisää potkua vauvakuumeeseen toi... älkää kertoko Jutalle... ;-)

***

Parina viime päivänä on fyysisestikin ollut lieviä merkkejä paremmasta: on jaksanut hiukan jo liikkua, ja kipukaan ei tunnu enää niin pahalta. Ehkä kaikkeen - jopa kipuun - jollakin tavalla tottuu, mutta toivoakseni nämä olisivat pikkuhiljaa jo merkkejä siitä, että vyöruusu on taittumaan päin... Väsymys on kuitenkin edelleen kova, eli ihan vielä ei olla juoksulenkille lähdössä...

No, hiljaa hyvä tulee. Maailma vain juoksee koko ajan kovempaa ja kovempaa ympärillä, ja tähän polkkaan niin helposti lähtee mukaan, joten toivottavasti kärsivällisyys kestää... Viime aikoina on nimittäin valitettavasti ollut pahasti merkkejä siitä, että itsetunto kärsii kun ei pääse "kiirerytmiin" käsiksi; tunnen itseni kovin turhaksi kun ei ole "tärkeää tekemistä" (eli työtä).

Luulisi että oma paraneminen olisi vielä ajatusten etusijalla, mutta kai sitä jo sen verran on parantunut - ja kun ihmiset vielä aika paljon elävät ja keskustelevat oman työnsä kautta - että kokee itsensä vähän ulkopuoliseksi, kun omat päivät vain "valuvat hukkaan"...

Monet ihmiset lisäksi valittelevat kun työssä on niin kiirettä, ja ovat niin kyllästyneitä työhönsä, mutta samanaikaisesti paiskivat niitä samoja töitä niska limassa (vaikka vaihtoehtoja varmasti olisikin). Itse toimin näin monen vuoden ajan ennen sairastumistani. Käsittämätöntä ristiriitaisuutta, ei voi muuta sanoa...

Ja mitä todennäköisemmin, kohta olen samassa rytmissä taas itsekin kiinni - ainakaan en ole keksinyt miten tuolta voisi välttyä. Kai se niin on, että työn kautta pääsee sitten pätemään ja näyttämään muille kuinka kova jätkä sitä on... ;-) Mutta silti, poskettomalta touhulta se tämänhetkisestä näkökulmastani näyttää - sisäinen arvomaailma kun ei näytä vastaavan lainkaan käytännön toimenpiteitä...

Vai onko asia sittenkin niin, että tuo sisäinen arvomaailma ei olekaan niin tärkeä? Ainakaan tärkeämpää kuin työ... Välillä itsessäni ainakin huomaan tämänkaltaista ajattelua: mitä jos tulevaisuudessa työpaikka ei olekaan "salonkikelpoinen", vaikka todellisuudessa työ ei ole arvolistallani kauhean korkealla. Säälittävää, ei voi muuta sanoa...

Päätös: en tuhlaa toista mahdollisuuttani liialliseen työntekoon tai siitä stressaamiseen. Mitä luulette, onnistuuko tämä tässä hektisessä ja työkeskeisessä maailmassamme?

No, tulihan todella sekavasti avauduttua omasta puolestani. Pahoitteluni... ;-)