Vielä se sattuu. Viikko sitten saimme tietää, että toinen sikiöistä ei selviä synnytykseen asti.

Olo on tyhjä. Meille kummatkin lapset olivat jo todellisuutta. Menetyksen tunne on kauhistuttava. Nyt jo ajatus kulkee, mutta tiedon saatuamme shokki oli totaalinen.

Kävisin läpi vaikka tuhat leukemiaa, jos saisin tämän tapahtuman käännettyä.

Eläminen täysillä potkii joskus pahasti takaisin. Pitäisikö sittenkin jarrutella omia tunteitaan, ettei tullisi aina niin pahasti nenille?

Toinen sikiö vaikutti niin terveeltä kuin tässä vaiheessa voi olettaa, mutta pelko sen(kin) puolesta jäytää päivittäin. On epäreilua kun ei pysty riemuitsemaan terveestä lapsesta niinkuin pitäisi. Tässä tapauksessa lasi ei voi olla puoliksi täynnä.

Aika parantaa, sanotaan. Näin se varmaankin on, mutta kaikkeen sekään ei pysty. Eikä aina ole tarviskaan. Muistot, vaikka kuinkakin lyhyet, säilyvät paremmin pysyvän tunteen kautta.

Surettaa, mutta suru on positiivista. Se auttaa jaksamaan. Sen voi kohdentaa. Vihaksi ja katkeruudeksi en suostu sitä kääntämään, en vaikka mieli tekisi.