sunnuntai, 15. marraskuu 2015

ISIS - Insane and imbesil!

It has been a week or so since the cowardly terrorist attack in Paris. Apart from the sorrow for the lost lives, the feeling within me is that of disgust. It is disgusting, how imbesil you need to be in order to get so brainwashed, that you accept, encourage or let alone do something like this. These sad pieces of human garbage show utter ignorance, as do those who take any joy out of or profit from this dreadful act of evil.

What cannot be denied is, that part of the answer lies within the culture of Islam, giving room for something this horrid to build up. Islam lacks the development and empathy evident in the more evolved religions. Islam and Arab thinking is ruthless, totalitarian and masculine, not much unlike the Middle-Ages in Europe. In a way, what Islam needs is a Renaissance (and a few hundred years).

But the bigger part of the answer is simple greed. And this is the most disgusting part of it all: are these idiots truly so naive that they think their leaders are fighting for religious purposes? Religion is just a way to achieve the real purpose - that of control and power.

With all the natural resources the "homelands of Islam" have had, their economies and well-being within the countries should be at least in line with that of the real civilized world. But there the well being remains the luxury of the few. And this is how these "sheiks and holy leaders" want things to remain. Hence Islam: the most restrictive of all main religions. Nice and "holy" way to justify the luxury of the few at the expence of many.

Isis is no different. The leaders behind have just found yet another way to brainwash desperate minds to take the thinking a couple of steps further. They have found a way to show blame and channel hatred on "infidels" for the sufferings caused by the Islamic system itself. And the puppets just bob their heads and shoot their guns.

Scary thing is, that the set-up serves the purposes of also the traditional Islamic states' leaders. So you will not see true commitment from them to take action. Even if their ideology is the real reason for the unrest.

Even scarier, it would be foolish to think that the situation does not serve the purposes of those in power within the world around. War leaves too much room for profit, either economically or politically. And greed is a powerful enemy against ethics and justice. This is one of the reasons we see world leaders hiding behind rhetorics and bureaucracy, instead of taking true action to solve the situation.

And although within the so called Christianized world religion might no longer bo so evidently used as a motivational tool for achieving greedy goals, greed and selfishness remain. The Western economic thinking - the new religion - is based on the assumption and justification of greed. We all are far from creatures of common good. Still, we are a lightyear ahead of Islam with regards to tolerance and freedom.

But if you see it as a a single belief system issue only, think again. The moment you think your interpretation of Jehova/Allah/God as dictated by any holy book/profet/man makes you somehow better, and people who interpret it any other way your enemies worth killing, is the moment you have lost. Arrogance serves no purpose for mankind.

Religion is only an interpratation and subjective belief of what is unknown. Determining "correctness" here would be like competing on who shouts the quietest. There is nothing absolute in it. So once you start thinking your religion is worth killing for, start with yourself.

It all boils down to the absolutes of tolernce and freedon, the only way for us to evolve as a species. From greed to caring, from confrontation to acceptance.

If anything good arises from the ashes of Paris, I hope it is the fact that Isis has now pushed the balance too far. Hopefully the balance now shifts from greedy economic interests to actually realising a common first step goal of getting rid of this cancer called Isis. Maybe, just maybe, this could act as a catalyst for the next small step in finding common agenda of good globally. And just maybe the next threat to mankind does not arise from within the depths of Islam.

torstai, 23. lokakuu 2014

Vanhuuden porteilla

Aika kuluu nopeasti, ja vuosi vuodelta nopeammin. Tämä ei liene kenellekään mikään vallankumouksellinen toteamus. Mutta ristiriitaista on se, että vaikka aika nopeutuu, muutosta ympärillä on elämän melskeessä yhä vaikeampi huomata. Ja oman muutoksen huomaaminen on vieläkin vaikeampaa. Tai ehkä oman muutoksen tapauksessa kysymys on enemmän muutoksen hyväksymisestä.

Itselleni ymmärryksen paikka tuli viime viikolla. Kipeytyneet vasen polvi ja lonkka veivät minut lääkäriin asti, ja röntgenkuvien jälkeen näyttää siltä että nivelrikosta on kysymys. Magneettikuva napattiin toissapäivänä, ja huomenna katsellaan sitten ortopedin kanssa mitä tehdään.

Nivelrikko, osteoarthrosis, on yleinen vaiva. Noin puolet yli 50 vuotiaasta Suomalaisesta siitä kärsii, joten mihinkään harvinaiseen saatikka pahamaineiseen seuraan en ole ajautunut. Ja ottaen huomioon sairaushistoriani, voin olla vain onnellinen että tämä on pahimmasta päästä seuraamuksia tähän mennessä. Kop kop.

Silti, harva sana tai tapahtuma on saanut minut tuntemaan itseni oikeasti vanhaksi. Nivelrikko sai.

Alun synkistelyn jälkeen, tuntemus on kuitenkin kääntynyt enemmän positiiviseen suuntaan. Kun henkisesti tuntee itsensä parikymppiseksi, mutta kehossa tuntuu seitsemänkymppiseltä, ristiriita on niin suuri että naurattaa. Ja vaimoa se vasta naurattaakin.

Tämä saattaisi olla se hetki, jolloin voisi aikuistua. Leikit on leikitty, kroppa ei näytä kestävän edes ikämiesjalkapalloa. Joten parempi siis keskittyä jälkikasvun harrastuksiin ja muihin "tärkeämpiin asioihin".

Mutta ei: minä haluan leikkiä! Niin kauan kuin henki minussa pihisee, pidän kiinni lapsesta sisimmässäni. Jos jotakin, tämä uusi tilanne vain lisää tahtoani osoittaa, että kyllä se vanhakin vielä.

Tulen tekemään kaikkeni, että jatkossakin voin nauttia omasta liikkumisesta ja urheilusta.

Tällä hetkellä ongelmallista tosin on, että kipu estää liikunnan. Mutta jos kipua ei saada kuriin, mennään sitten kivun läpi. Opetellaan ja sopeudutaan.

Mikään ei ole ohi, mahdotonta eikä "väärin". Ei missään elämän tilanteessa. Tämä pieni oivallus oli itselleni aika suuri kokemus. Ja siksi se oli myös mielestäni jakamisen arvoinen.

Kuten setäni aina mainitsee, "Voimaa peliin".

sunnuntai, 14. syyskuu 2014

Sanoja sanojen vuoksi

Koska viimeksi kirjoitin? Siis ihan itselleni. Ilman työn tuomia tarkoitusperiä, tai koska tilanne sitä muutoin vaati.

Viimeisin kirjoitukseni tänne näytti olevan kahden ja puolen vuoden takaa, ja se tosiaan taitaa olla viimeisin omasta tahdostani kummunnut kirjoitus. Olen kaivannut kirjoittamista, miettinyt monesti miten paljon kirjoitettavaa sitä olisikin. Mutta tahdosta tekoihin on pitkä matka.

Nyt kokeilen taas. Sormet tapailevat kirjaimia ujosti, vähän väkinäisesti. Mutta sana toisensa jälkeen ilmestyy ruutuun, ja se tuntuu aidosti hyvältä. Mitä olen odottanut? Mikä on vienyt minut pois täältä tai muista mahdollisista tilanteista joissa voisin luoda kirjaimista sanoja, sanoista laajempia tarkoituksia?

Kiire, ajan puute, on aina helppo tekosyy. Tosiasiassa muutaman lauseen kirjoittamiseen ei mene muutamaa minuuttia kauemmin. Selitys ei kelpaa.

Ei sanottavaa? Helppo uskoa, mutta vielä vaarallisempi tekosyy kuin ajan puute. Ensinnäkin, kaikki mitä paperille saa laitettua, on luovuutta. Ja luovuus on - tai ainakin sen pitäisi olla - itseisarvo. Se on osa, tärkeä osa, ihmisyyttä. Toiseksi, kirjoittaja itse ei ole ainoa joka määrittää kirjoituksen arvon. Jos on mahdollisuus, että joku jopa lukee luomasi tekstin, on aina mahdollista että teksti myös merkitsee jotain enemmän. Kolmanneksi, kuten sanoin, ajatuksissani olen kirjoittanut paljon. Ja jos nuo ajatukset saisi oikeasti jäsenneltyä ulos, siitä ei olisi kuin hyötyä. Ajatuksista voisi syntyä jotakin suurempaa. Se antaisi uuden perspektiivin, kenties ajatuksilla olisi mahdollisuus materialisoitua. Ehkä ne saisivat aikaan jopa tekoja, muutoksen?

Eli ei, turha yrittää kaunistella totuutta. Laiskuus ja välinpitämättömyys tämän on aikaan saanut. Miten helposti sitä turtuu omille ajatuksilleen, miten välinpitämättömästi niihin suhtautuu ja antaa selitysten olla totuue! Minun jos kenen tulisi tietää paremmin. Jos rehellisesti peilaa omia ajatuksiaan, ja mikäli tarkoitusperät ovat puhtaat, tekstin pitäisi antaa virrata ja näyttää voimansa tai voimattomuutensa! Jo sillä syyllä mikä tahansa kirjoitus on perusteltu ja kirjoituksen arvoinen.

Esimerkkinä toimii erinomaisesti tämä kirjoitus! Mitä moskaa! Pohdintaa ilman merkitystä! Ja silti, minulle se tuntuu hyvältä. Tärkeältä. Sanat vain tulevat jostain ja hymy leviää huulilleni. Jotain menetettyä on tullut takaisin, jotain hukattua on löytynyt.

Sanoja sanojen vuoksi, tämän kerran. Kenties tulevaisuudessa jotain muuta.

Ainakin olen taas antanut sanoille mahdollisuuden!

PS: Voin hyvin. Normaalia elämää ylä- ja alamäkineen. :-)

sunnuntai, 11. joulukuu 2011

Schveitsi calling!

"One, two, three...", tämän päivän ensimmäiset sanat Senjalta (20 kk ja 6 päivää). Ja ei, me ei olla puhuttu Senjalle Lontoota, ja tarhakin on ranskankielinen. Joten ihmetys meidän naamalla oli sen verran raju, että Senja itkeä töräytti vastalauseensa. Parempi vastaisuudessa pitää naama peruslukemilla...

Mutta kenties paras heitto oli eilinen lääkärikäynti: "Pikkuveli", sanoi Senja, kun monitoriin katsoi. Ja niimpä niin, vehkeethän siellä näkyivät. Pikkuveljen syntymään tosin on vielä yli viisi kuukautta, mutta parasta on että se tiedostetaan isosiskon ominaisuudessa. Hienoa on myös se, että äidin pahoinvoinnit on poissa, eikä hormoonimyrskyistä ole vähään aikaan kuulunut yhtään mitään.

Ja Senja voi hyvin. Kaksi päivää viikossa menee tarhassa leikkien. Ja vaikka kielimuri onkin melkoinen, ei se hidasta intoa. Varsinkin kun nyt on opittu siellä myös nukkumaan päiväunet, eikä isän tarvitse kesken päivän lähteä lopen uupunutta tyttöä tarhasta noutamaan. Hymy tytöllä on edelleen herkässä, juttua piisaa, tanssi maistuu, ja pari omaa lauluakin on jo sävelletty. Aikamoinen pakkaus, uskokaa vain...

Ja tämän perheen paluu Suomeen on jo niin lähellä; enää 7 viikkoa, ja sitten ollaan omiemme parissa. Kokemus Sveitsissä on ollut antoisa, mutta kotiin on mahtava tulla. Suomi on hieno maa! Ja Suomalaiset omassa vaatimattomuudessaan, tasa-arvoisuudessaan ja rehellisyydessään ylivertaisia. Ainakin näin Suomalaiselle... ;-)

Oli miten oli, koto-Suomessa haluamme lastemme kasvavan. Ja sinne itsekin haluamme juurtua.

Juurtumista edesauttanee melkoisesti rakenteilla oleva talo. Tai no, pienten "yllättävien ongelmien" ansiosta talo ei taida ennen kevättä nousta. Eikä ainakaan budjetissa. Ihme ja kumma; me emme sittenkään olleet ensimmäisiä joilla rakennusprojekti sujuisi ilman ongelmia toimittajien kanssa ja vieläpä budjetissa... No, talo kyllä nousee ennemmin tai myöhemmin. Tai siis myöhemmin.

Eli hyvää kuuluu. Terveyttä riittää, jopa yli 5 liikakilon verran. Talvi tekee alpeille tuloaan, ja säät ovat aurinkoisia. Maisemat ovat vertaansa vailla, ja vieraita on riittänyt ihan viime viikoille asti. Ja riittää vielä uudeksivuodeksikin.

Kaiken kaikkiaan koti-isän kokemus on ollut hieno. Raskas mutta korvaamattoman arvokas. Mutta kyllä täytyy myöntää, että paluu töihin tulee osuvaan paikkaan... Silti, toivon todellakin, että seuraavan muksun kanssa voin tehdä jotakin samanlaista. Tosin, vähän lyhyemmän aikaa. No sen näyttää aika.

Jouluksi tämä perhe suuntaa Italian Alpeille Courmayeriiin. Rento Joulu hotellissa edessä, ilman hosumista ja stressiä. Noita retkiä tullee vatmasti ikävä sitten joskun. Niitä päiviä odotellessa, riemukkaita jouluja ja joulunodotuksia sinne maailman parhaaseen maahan! :-)

maanantai, 23. toukokuu 2011

Vieläkö sitä kehtaa?

Aika kuluu siivillä. Varsinkin kun sen jakaa oman pikku ihmeen kanssa. Varsinkin kun muuttaa pikku ihmeen ja tämän äidin (eli oman rakkaan vaimon) kanssa Sveitsiin. Varsinkin kun samanaikaisesti aloittaa "etä"-rakentamisprojektin Helsingissä. Varsinkin koti-isänä vieraassa maassa...

...ja niin edelleen: meriselityksiä kaikki tyynni. Tiedän että blogiani on alusat asti seurannut joukko ihmisiä. Ihmisiä jotka lukemalla blogia, jotkut jopa kommentoimalla kirjoituksiani, ovat toivoneet minulle hyvää, sekä jännittäneet yhden ihmisparan kohtaloa. Vaikka kuinka olenkin pitänyt blogia itseäni varten, olen myös tilivelvollinen niille jotka ovat eläneet tarinaa kanssani.

Eli, ymmärrän että jotakin viestiä minun olisi pitänyt tännekin laittaa. Niille joille blogi on minuun ainoa kosketuspinta olen siten velkaa anteeksipyynnön. Ei, ei siksi etten ole kirjoittanut kuulumisia, vaan siksi että en ole ilmoittanut olevani kirjoittamatta.

Tässä ehkä onkin koko hiljaisuuden juuri: haluan pitää blogin auki, koska haluaisin kovasti kirjoittaa (ja jos vielä kirjoituksia joku lukeekin...!). Mutta aika ei tunnu antavan myöden. Ja jos aika antaisikin myöden, blogi tuntuu yhtäkkiä vieraalta, kaukaiselta. Sanoja ei tule, tai ne tuntuvat niin väkinäisiltä.

Oli miten oli, vilpittömät pahoittelut.

Mutta täällä voidaan hyvin. Senja Karppi, 1 vuotta 3 kk, kävelee, hymyilee, nauraa ja leikkii, syö hyvin, kasvaa ja kaunistuu. Iloinen ja naurava lapsi. Äidin temperamentti - hyvä Senjalle, pelottavaa isälle.

Pekka Karppi 37 vuotta 8 kk, syö, hoitaa lasta ja siivoaa. Lihonnut Sveitsissä 5 kiloa. Nauttii vieraista (kiitos kaikille tänne asti vierailuille tulleillt) sekä Sveitsin upeasta ilmastosta ja maisemista. Harrastuksena talon "etärakennuttaminen" Helsinkiin - Pelottavaa itselle.

Jutta Karppi, aina 25 vuotta (max). Tekee kovasti töitä Novartiksen piikkiin, ja nauttii samoin vierailijoista ja matkustamisesta.

Eli, kovin normaalia perhe-elämää, kovin erilaisissa puitteissa. Kulttuurishokki oli kovempi kuin koskaan aikaisemmin ulkomaille muutettaessa, mutta samaa elämää se täälläkin näyttää olevan pikkaisen erilaisilla mausteilla. Mutta ne mausteet on joskus ihan kivojakin: Alpit, kaikkien paikkojen läheisyys (esim. Pariisi 4 h, Nizza 3 h...), ilmasto. Lopputulema on, että kaikista vaikeuksista huolimatta olisi kovasti jäänyt mietityttämään jos reissu olisi jäänyt tekemättä.

Siispä, pari vuotta(?) täällä ja sitten kotiin omien pariin. Toivottavasti silloin on uusi talo pystyssä notta on paikka missä asustella.

Sitä odotellessa tulen todennäköisesti päivittämään blogia vain verkkaiseen tapaan, joten jos jotakuta kiinnostaa saada enemmän infoa meikäläisten seikkailuista reikäjuuston maassa, kannattaa laittaa viestiä minulle Facebookin kautta - meillä on siellä "Karpit lost in Geneve" -ryhmä joka on salainen