Äitini on kuollut tällä viikolla äkillisesti. Nyt alkaa olla sanat jo lopussa, käsityskyky koetuksella. Vielä ei ole viha kuoleman tarpeettomuudesta antanut sijaa surulle. Toisaalta se on hyvä, sillä sen avulla säilytän toimintakyvyn, mutta toivon kyynistymisen pikaista ohimenoa, jotta voin antaa äitini muistolle sille kuuluvan arvon.

Tämä tuntuu nyt olevan kerta kaikkiaan liikaa. En tiedä jaksanko hetkeen päivittää kirjoituksia. Toivon vain, että ainakin joskus taas.