Ei nuku. Ruoka ei maistu. Ajatukset pyörii omassa navassa, lähinnä pahassa olossa. Keskittymiskyky poissa. Jalat vatkaa stressinomaisesti koko ajan. Mistään ei saa kiinni, mikään ei tunnu hyvältä. Valo on poissa. Ahdistus ei helpota, ei hetkeksikään. Ihmisten läsnäolo tuo lohtua, mutta se myös muistuttaa vain omasta vajavaisuudesta, siitä että itsessä on jotain perustavanlaatuista vikaa. Siksi helposti jättäytyy sivuun, vetäytyy kuoreen.

Mieli tekee luovuttaa, vaikka en edes tiedä mitä se tapauksessani tarkoittaa - olenko luovuttanut jo?

Taitaa olla parempi lopettaa kirjoittelu siihen asti kunnes on jotenkin päässyt edes tolpilleen. Ei näistä hätähuudoista saa kuin entistä pahemman mielen.

Kiitos tuesta ja hyvistä neuvoista. Jos vaikka jostain saisi voimaa tarttua johonkin niistä.