Huumori on loppu. Täällä näyttää menevän kauan, ja joka sekunti on yhtä kidutusta. Nukun hyvin ja kuume oli ainakin eilen kurissa, mutta jatkuva etova olo imee viimeisetkin mehut miehestä. Varsin laajasta antibioottikirjosta huolimatta tulehdusarvot ovat pysyneet korkeina.

Lääkäreiden mukaan samoilla lääkkeillä jatketaan. Tämä tarkoittaa sitä, että etova olo jatkuu hamaan tulevaisuuteen ja ruoan joutuu kakomaan alas. Ruokaa on saatava syödyksi, jos haluaa säilyttää mahan toimimisen. Vaikkakin, vesiripulia on lääkkeiden takia lähes mahdoton välttää. On vaikea kuvata kuinka vaikeaa on saada ruokaa alas, kun pelkkä ruoan tuoksu etoo.

Suonet on aika lopussa. Eilisen viiden verikoepistosyrityksen lisäksi piti sietää suonen puhkeaminen, ennen kuin saatiin tietokonekuvaa varten varjoaineet sisään. Tuloksista ei ole vielä tietoa.

Ja tämä osasto. Hoitajat ovat mukavia, enkä voi lääkäreitäkään suuremmin moittia (vaikka helposti heihin kanavoi sen, että mitään ei löydy), mutta potilaiden keski-ikä on sitä luokkaa, että ilman huutamista ei voi kenenkään kanssa jutella. Ei niin että paljon juteltavaa olisikaan.

Lähin huonetoveri soittaa kutsukelloa viidentoista minuutin välein, esim. jos tarvitsee apua siirtämään persettä taaksepäin. Ja hoitajillakin on jo kauan sitten mennyt pinna juoksutukseen. Toinen kaveri on niin heikossa hapessa, että älyllisen yhteyden saaminen vaatisi vähän pidempää pinnaa kuin mitä minulta löytyy. Tähän kun lisätään lähes olematon kuulo, hermot kiristyy entisestään, kun hoitajat ja lääkärit huutavat hänelle saadakseen edes jonkinlaisen kontaktin.

Kai se tietämättömyys on pahin asia, ja sen takia sitä kanavoi pahaa oloa kaikkialle ympärilleen. Oli miten oli, mielen harmaus on sitä luokkaa, että asenne on mennyttä. Pelko siitä että täältä ei enää pääsekään ulos, olkoonkin epärealistinen, kalvaa mieltä vielä lisää. Ja synkkyys syvenee.

En tiedä, mutta luulisin että jos edes pääsisi "omiensa" joukkoon osastolle 141, se voisi jeesata mielialaa. Poispääsy tuntuu niin kaukaiselta unelmalta, että edes pieni ilmastonmuutos tekisi hyvää. Mutta osasto on täynnä, ja en taida ihan ensimmäisenä olla jonossa. 

Huh, kovemmalle tämä ottaa kuin silloin kun olin oikeasti sairaana. Silloin minulla oli asenne edes  jollakin tapaa kohdillaan. Nyt se voimavara näyttää olevan loppuunkulutettu. Kirjoittaminen, lukeminen tai mikä tahansa järkiperäinen toiminta tuntuu vastenmieliseltä. Joudun pakottaa itseni ylös että jaksan edes valittaa päiväkirjaani, vaikka aikaisemmin tästä oli oikeasti lohtua. Valonpilkettä ei nyt vain näy.

Ja Jutta joutuu kestämään tällaista luuseria. Vieläpä nyt, kun vauva ja äiti itse vaatisivat ja ansaitsisivat kaiken huomion ja positiivisuuden. Onneksi ihan vielä en itsesääliin ole sortunut. "Miksi minä?" käy kyllä mielessä, mutta se ei hallitse ajatuksia. Toisaalta, itsensä voivottelu voisi jossain mielessä jopa helpottaa, mutta toivottavasti tämän lähemmäksi sitä polkua en astu.