Kaksi mökkihöperöä hyysää pientä kääröä. Päivän kohokohdat rajoittuvat ulkoiluun. Myös Citymarket -vierailut ovat saaneet kokonaan uuden sisällön. Television suosikkiohjelmia ei ole tarvinnut äänittää, ja läheisen videovuokraamon tätikin jo tervehtii tuttavallisesti.

Siitä ei ole tietoa, onko se normaalia, että kaipaisi vähän enemmän menoa touhuun. Mutta näillä näkymin tuntuu siltä, että hiljainen kotielämä ei ole pitkällä tähtäimellä meille kovin hyväksi.

Ei silti, oman tyttären piirteiden ja kasvun seuraaminen lumoaa isän ja äidin täysin. Joka päivä näkyy, että "Boltsi" reagoi ympäristöönsä enemmän ja enemmän. Odotan jännittyneenä sitä hetkeä, kun saan ensimmäisen aidon hymyn.

Se että nyt ei voi enää toimia oma nokka edellä on viimein konkretisoitunut. Kyllä tätä itselleen tolkutti jo raskausaikana, mutta sen ymmärsi alustavasti vasta kun Naistenklinikan ovet sulkeutuivat perässämme. Olemme kyllä käyneet jo vieraisilla, ja meilläkin on ovi käynyt kohtuullisen tiuhaan. Mutta enemmänkin voisi ovi käydä, suuntaan ja toiseen.

Vauva voi nyt kolmeviikkoisena hyvin. AInakaan pahemmasta koliikista ei näy merkkejä. Iho on pysynyt puhtaana ja ehjänä, ruokaa menee massuun tarpeeksi, ja se tulee oikealla tavalla sieltä uloskin. Parhain merkki hyvinvoinnista lienee se, että ensimmäisen kotiviikon aikana painoa kerääntyi lisää hulppeat 360 grammaa. Yllä mainittu viittaa siis lapseemme. Vanhempien voinnista ja grammoista lienee parempi vaieta.

Paljon sitä itsestään ja lapsenhoidosta oppii, kun lapsi tulee taloon. Epävarma olo jatkunee aina hautaan saakka - eikös se ole se vanhemmuuden hinta - mutta se tunne että on saanut aikaan elämän alun vie voiton tästä. Ja ne korvaamattomat hetket, itkuineen kaikkineen, oman lapsen kanssa eivät voi olla pahasta kenellekään pienestä epävarmuudesta huolimatta.

Maanantaina isä sitten jatkaa töitänsä. Suurta jännitystä on jo nyt ilmassa, mutta eiköhän sitä kunnialla pääse mukaan taas oravanpyörän kyytiin.