Mahtavan VIerumäkiviikonlopun jälkeen on nopeasti palattu arkeen, myös olon suhteen. Viikonloppuna jaksoin kiertää peräti golf-kentän kavereiden kanssa (8 km kävelyä, en pelannut), ja aurinko sai hymyn huulille. Kerta kaikkisen hienoa.

Ajattelin jo, että tästä se toipuminen nyt lähtee toden teolla liikkeelle. Mutta ei sittenkään ihan vielä; eilen ja tänään kivut ovat tulleet jokseenkin kovina takaisin. Lisäksi väsymys on kova, hyvin nukutuista öistä huolimatta, mikä tekee olon kovin tukalaksi.

K-ä-r-s-i-v-ä-l-l-i-s-y-y-t-t-ä mies hyvä, tätä joudun itselleni hokemaan.

Kortisonikaan ei näytä enää toimivan: ei jaksa edes siivota, saati sitten mitään mielekkäämpää touhuta. Ruoka kyllä maistuu, minkä johdosta tuo vyötärön seutu näyttää jo aikamoiselta tunturilta. Eikä uusi uljas pitsanaamanikaan ole näillä näkymin poistumassa. No, sen avulla on helpompi pelotella lapsia... ;-)

Perhana! Nyt kun itse tauti näyttäisi olevan niin hyvässä kuosissa kuin tähän tilanteeseen voi olettaa, tuollaiset asiat saavat turhaa huomiota.

Samoin huomiota saavat uudet kiharat hiukseni, mutta positiivisessa mielessä! Hauska detalji: ennen vaaleat, vain kevyesti lainehtineet hiukseni ovat nyt tummat ja melkoiset korkkiruuvit. Ja tiheät! Luovuttajani on siis musta lammas... ;-) Uusi hiuskuontaloni herättää lähes kaikissa ystävissäni hilpeyttä. Tämä on tietysti vain hieno asia!

En minä tosiaankaan vanhoja hiuksiani kaipaa, mutta liilkuntaa ja liikunnallisuuttani kyllä. Kun ei edes pysty tekemään asian eteen juurikaan mitään... No, kaikki aikanaan, eikös juu...?