Viimeisin postitukseni sai mukavasti kommentteja. Useat tarttuivat tuohon itsekkyys -kommnetointiini, ja siihen pikaisesti palaute: kysymys on yksinkertaisesti siitä, että minä itse tunnen tällä hetkellä vahvasti sen, miten itsekäs olen tietyissä asioissa ollut, ja miten helposti tämä olisi korjattavissa. Ja muistanko tämän kun olen taas kunnossa... Ei enempää ei vähempää.

Kiitos kuitenkin mahtavista kommenteista itsekkyyttäni vastaan. Toivottavasti tulivat sydämistänne... ;-) Kiitos myös ensimmäiselle entiselle työkaverille, joka julkisesti uskalsi aukaista suunsa... ;-)

Kirjoituksia lukiessanne saan aidosti lohtua. Jopa oloni paranee. Tänäkin aamuna vointi oli sen kaltainen, että ajattelin ehdottaa uutta vedonlyöntikohdetta: kuinka monta minuuttua jogurtti pysyy meikäläisen sisällä. Blogin "voima" kuitenkin paransi selkeästi vointiani, ja nyt etoaa enää hiukan. Kiitos tästä.

Mitään suurempaa lisättävää ei eiliseen ole. Tänään ei ole edes lääkärinkierrosta, joten siltäkään rintamalta en uutisia saa. Veriarvot tosin saan, ja ne kiinnostavat aidosti itseäni - kuinka nopeasti sytostaatti on toiminut. Verikokeiden ottaminen tosin alkaa olla aika vastenmielistä puuhaa, koska verisuoneni ovat näytteenottopaikasta kovettuneet todella pahasti.

Eilen sattui "hauska" episodi. Menin puolenyön aikaan virtsaamaan, mutta annoinkin ylen oikein voimalla. Kun mitään oksennettavaa ei oikein ollut, kakosin voimakkaasti tyhjää, kunnes huomasin että paine päässäni lisääntyi melkoisesti. Peilistä minua toljotti punainen Shrek. Mielenkiintoista miten kroppaan kertynyt neste voi siirtyä päähän tuolla lailla - hyvä että silmiä sai auki. Olisin varmasti nauranut jos olisin jaksanut; sellaista pizzanaamaa ei edes Tahkon reissujen jälkeen ole peilistä näkynyt...

Nyt tässä sitä olla möllötetään ja odotetaan. Viimeinen "megasatsi" tuossa tippuu, ja jännitysmomenttina on vain se, josko selviän siitä ilman puklaamista. Sen jäkeen myrkky kovenee, mutta annostus on inhimillinen.

Kovin järkeviä saati keinofilosofisia ajatuksia päässäni ei liiku, joten en edes yritä. Moni varmaan huokaisee helpotuksesta... ;-)

Eilen hoitajat myös mainitsivat minulle laitostumisesta. Kysyivät olinko loman aikana tuntenut laitostuneeni. Voin kunniani ja omantuntoni kautta sanoa että näin ei vielä ole päässyt käymään, mutta sitten mieleeni tuli, että nopeuttaisikohan tuollainen laitostuminen ajankulua. Tällä kertaa nimittäin aika kuluu kohtuuttoman hitaasti. Tämä ensimmäinen viisi päivää on tuntunut ikuisuudelta, ja on kovin vaikeaa keskittyä etenemään päivä kerrallaan niinkuin pitäisi. Tekemisiä minulla varmasti olisi tarpeeksi, mutta mihinkään ei jaksa keskittyä.

Paitsi blogiin... ;-)

Muistakaahan veikata, sillä Suomalainen voittaa aina!