Viime yönä näin unta, että lääkäri julisti minut täysin terveeksi. Syövän uhka oli kokonaan poissa, ja muutenkin olin unessani voimakas ja hyvävointinen. Lääkitykset lopetettiin sen siliän tien, ja hymyni ulottui korviin asti. Kättelin lääkärin "hyvästiksi" ja kun olin poistumassa vastaanotolta, heräsin kotona Jutan vierestä hymy huulillani...

Vaikka todellisuus ei ihan noin valoisa ole, uni tuntui hyvältä vielä pitkään heräämisen jälkeenkin. Tämä siitäkin huolimatta, että koko päivänä olen jaksanut tehdä vain "zombie"-hommia, eli istua ja möllötellä, sekä hoitaa muutamia eläkkeeseeni liittyviä asioita.

Virta on siis aikalailla vähissä, mutta mihinkäs tässä niin kiire nyt olisikaan? Tai oikeastaan, tekemistä piisaisi vaikka kuinka paljon, mutta en nyt edes välitä kauheasti jos hommat pikkaisen jää retuperälle. Kunhan ulos asti vielä tänään pääsen, niin voiton puolella ollaan.

En tiedä miten tällaiseen uupumukseen pitäisi suhtautua. Kun tapaan potilaskollegoitani, vaikuttaisi aina, että olen varsin hyvässä kunnossa. Jaksan hymyillä ja kannustaa, ja olla tarpeen tullen jopa tukena. Mutta henkilökohtaisesti ei saa tehtyä mitän järkevää, jotain mikä edesauttaisi omaa toipumista. No, sunnuntaina on jooga, joten josko siellä saisi vähän edes kehoa liikkeelle...

Väsymyksen lisäksi olen joutunut opettelemaan elämään pienen pahoinvoinnin kanssa (ei sentään pienessä "sievässä"). Glivec se siellä kolkuttelee, ja joskus pahoinvointilääkkeistä huolimatta joutuu antamaan ylen. No, pysyyhän linjat kurissa... ;-)

Siirrosta on kohta 10 kuukautta, joten toivoisin pikku hiljaa vähän parempia vointeja. Että jaksaisi jo treenata kroppaa kotletista takaisin liikunnalliseen suuntaan. Että jaksaisi edes ajatella töihin paluuta. Että jaksaisi...

Olisiko kellän hyviä knoppeja tai kikkoja neuvoksi?