...hukkaan?

Viikko on taas mennyt, ja aika lailla voivottelun merkeissä. Tänne voi purkaa tuntojaan, mutta "livenä" ei kauheasti jaksa ihmisille valitella. Kyllästyvät vielä tykkänään purnaamiseeni, elleivät ole kyllästyneet jo...

Eilinen oli itselleni erityisen vaikea päivä. Hyvä että talosta jaksoi kävellä ulos. Jutta tosin huitaisi puolimaratonin (Helsinki City Run) treenaamatta käytännössä lainkaan. Kyllä kateeksi käy, mutta samalla olen kyllä ylpeä tuollaisesta sisupussista.

Varmaan hyvä että pakotin itseni juoksureitin varteen, sääkin kun oli niin kaunis. Nautittava on tuollaisista päivistä, vaikka hampaat irvessä. Asiaa ei tosin auttanut se, että mieli oli kyllä täysin maassa. Vaikea sitä on selittää, mutta pohjalla sitä vieläkin ollaan.

Kai se on silti uskottava että toipuminen edistyy, vaikka itsestä ei niin kyllä tunnukaan. Olo on vieläkin vetämätön, ja kivut hallitsevat päivittäistä rytmiä. Liikkeelle pitää koko ajan pakottaa itsensä. Pitäisiköhän yrittää kovemmin?

Saas nähdä koska sitä saa taas "vireen" päälle. Saati sitten milloin sitä voi itse ottaa ensimmäiset juoksuaskeleet, niinkuin ihan tosissaan. Veikkauksia, anyone?

Ai niin: kaikille äideille hurjasti onnea ja haleja! :-)