Olen nyt parina päivänä käynyt vierailemassa kouluissa kertomassa 1-2 luokkalaisille "syntymärekisteröinnistä" - syntymätodistuksesta, henkilötunnuksesta ja sen sellaisesta. Vierailujen yhteydessä kysymys on noussut muutamaan kertaan esille.
Vastaukset vaihtelevat laidasta laitaan: poliisista kaivosmieheen, insinööristä eläinlääkäriin. Toivon hartaasti että lasten vakaa kutsumus säilyy, parhaimmassa tapauksessa vieläpä toteutuu.
Jos minulta olisi kysytty, en osaisi vastata. Minulla ei koskaan ole ollut kutsumusta, aina olen sellaisesta haaveillut. Näyttää kyllä olevan sama ongelma monilla muillakin meistä keski-ikäistyvistä...
Tiedostan ongelman: harva meistä tietää kutsumuksensa, saati pääsee sitä toteuttamaan. Omasta suosta nouseminen tuntuu muutenkin raskaalta, joten sen miettiminen mitä ryhtyisin tekemään ei auta asiaa.
Varsinkin kun viime aikoina kysymyksen miettiminen on muuttanut muotoaan. Nyt kysyn itseltäni toistuvasti mitä osaan tehdä, ja saan vastaukseksi onton ja masentavan olotilan. Itseluottamus on poissa, jos sitä koskaan on ollutkaan.
Voisikohan itseluottamusta vielä näillä vuosilla jostakin oppia? Tai ostaa?
Kuoppa syvenee. Tiesin että nämä hetket ovat se todellinen taistelu, ja tällä hetkellä olen häviöllä.
P.S.: Eräs lapsista muuten vastasi että hänestä tulee "hullu". Pidin kieleni kurissa enkä vastannut että "niinhän meistä kaikista", vaikka mieli olisi tehnytkin...
Kommentit