Totaalinen prakaus, ensimmäisen kerran koko homman aikana. Etenkin tuon Pihlan rukouksen jälkeen kyyneleet vain tulivat. Ja tulivat...

Siinä sitä ollaan: 34 vuotias korkeasti koulutettu, avoliitossa elävä mies, sulava päärynälipsi kädessä ja silmät kyynelissä lukee toinen toistaan kauniimpia viestejä, toinen toistaan kauniimmilta ihmisiltä. Itku ei lopu, sen ei tarvitse loppua. Se on iloa ja surua, pelkoa ja kauneutta, rakkautta. Se on syvää ja intensiivistä.

Käyn ehkä paikassa missä aikaisemmin en ole käynyt, tai en ainakaan pitkään aikaan. Tunnen itseni vahvemmaksi, viisaammaksi.

Tiedän vain että haluni elää on paljon suurempi kuin pelkoni kuolla. Tiedän että minulla on niin paljon annettavaa ja saatavaa, että jo yksin siitä syntyy tarkoitus Ja tässä, rakkaat ystävät, on tämän hourailuni viisaus: elämän tarkoitus on elää, ei muuta, jakaa ja saada ilman hintaa. Te olette minun elämääni, ja minä teidän.

Joidenkin rooli on suurempi minun elämässäni, joillekin minun rooli on pienempi. Tämä on merkityksetöntä, sillä ilman sinua minä en olisi se mitä olen nyt, ja ilman minua jotakin sinusta puuttuisi.

Pitäkää siis mielessä tämä, kun seuraavan kerran joku (henkilö) teitä (taas) ärsyttää: hänkin on lähelläsi yleensä hyvästä syystä, joista parhaimmat on toveruus, ystävyys ja rakkaus. Yritäpäs ostaa näitä rahalla... ;-)