Yksi elämäni onnellisimpia hetkiä oli, kun näin eilen Jutan ultraäänikuvassa yhden pienen katkaravulta näyttävän varjon, ja sillä pikkiriikkisen sykkivän sydämen. Mutta ei siinä kaikki: hetken kuluttua kuvassa näkyi toinen.

Siis kaksi. Tulossa. Meille. Lisää Karppeja. Minun ja Jutan. Minä + Jutta = neljä. Okei, vasta kahdeksas viikko, mutta ei pysty olemaan hehkuttamatta. Ei vaan pysty. :-)

Iloa puhtaimmillaan. Ylpeyttä, suojelemisen tahtoa, pelkoa, riemua, kauhua - kaikkea samassa paketissa samalla hetkellä. Kun ikiaikaiset voimat astuvat peliin, evoluutiolla ei ole paljoa sanottavaa. Kun pohjimmaiset vaistot herätetään pienessä hetkessä, ymmärtää oman pienuutensa.

Vau. Lisää tällaista.